Projektina joululahjanalle

Nyt kun joululahjojen sisältö on paljastunut, on myös aika paljastaa paketeista löytyneitä kässäprojektejani. Tämä projekti ("haasteista voittoon") käynnistyi nähdessäni Suuri Käsityölehden 2/2014. Siinä oli ihana ohje virkatusta jättinallesta miniontelokuteelle. Ohjeessa olevaa miniontelokudetta en kuitenkaan nallen tekemiseen käyttänyt. (Vaikkakin tuollainen jättinalle voisi olla aika mahtava...).

Omasta varastosta kun löytyi joskus parisen vuotta sitten hankittu pikkukerällinen eko-puuvillaa koukkukoolle 3,5, niin olin hetikohta täpinöissäni aloittamaan. Valitettavasti ko. lankaa ei vaan ollut kuin se yksi kerä, riittävästi vain aloittamiseen. Eli vaikka tiesin jo heti aloittaessani ettei se riitä kun alkuun, halusin silti hetimiten aloittaa tekemisen. Siinä vaiheessa Jouluun oli vielä aikaa. Projektin aloitus oli kirjaimellisesti koukuttava, mutta nallen edistyminen hidasteli, eli raajat lepäsivät aina aika-ajoin muiden tekemisten ja touhujen välissä.

Ensimmäisenä virkkasin nallelle pään. Pään valmistuttua ajattelin, että pellavansävyinen beige lanka saattaisi juuri ja juuri riittää vartaloon, joten päätin jatkaa sillä. Kyseessä siis Red Heartin Eco-Cotton Blend - lanka, kerä 100 g / 156 m, langan koostumus 75 % kierrätyspuuvillaa ja 25 % akryyliä. Mielestäni lanka oli oikein passelia tähän työhön. Pinnasta tuli sopivan napakkaa ja rouheaa, eikä niin tasaisen väristä.

Vaan kuinka ollakaan, vartalon ollessa puolivälissä ymmärsin, että lanka ei kuitenkaan riittäisi koko vartalon tekemiseen. Kun netin kautta selvittelin saisinko lankaa lisää, niin tietenkin, että ainakaan samaa lankaa en saa enää, kun sen valmistus on lopetettu... Eli työ jäi taasen pienelle tauolle vartalon puolivälissä. Siitä jatkoin vielä langan loppumiseen saakka, mikä tapahtui vain muutamia kerroksia ennen vartalon valmistumista.

Kun sitten projekti alkoi odottaa jatkamista, kotikaupungin ihanasta palvelevasta erikoisliikkeestä sitten löysin sopivan oloista paksua 100 % puuvillalankaa, Coatsin Puppets Lyric (8/8 vahvuudella), kerässä 50 g / 70 m, millä sitten jatkaa nallea eteenpäin. Väri tuollainen persikkainen, tai vaalea lohenpunainen, eli lämpimän sävyinen, minkä ajattelin sopivan pellavaiseen beigeen. Ostin aluksi lankaa vain kaksi kerää, vain siksi, että ajattelin, ettei jäisi mitään langanjämiä varastoon. Vaikka emmin, että riittääkö se kaksi kerää, päätin yrittää. Kun minä olen kyseessä, niinhän tässä tarinassa sitten taasen kävi, että vielä projektin loppupuolella takakäpälien kohdalla tajusin, että varmuuden vuoksi täytyy käydä hakemassa se kolmaskin kerä... Onneksi sitä lankaa ja samaa värierää vielä löytyikin!

Niin, eli vartalo tai siis nallen kaula valmistui loppuun toisella värillä, mutta se ei mielestäni haitannut kokonaisuudessa. Ylipäätään tämä uusi lanka oli koostumukseltaan paljon pehmeämpää, mutta ei sekään haitannut. Vahvuus melko sopiva aiempaan nähden.

Sitten vartalon jälkeen oli kuonon ja korvien vuoro. Pieninä kappaleina ne tulivat nopeasti valmiiksi. Melko samoin tein kiinnitinkin ne päähän, jotta saisin jotain näkyvääkin aikaan.

Viimeisenä virkkauksena tein ensin etu- ja sitten takakäpälät. Eli ennen takakäpäliä piti varmuuden vuoksi täydentää lankavarastoa.

Samalla kyselin turvasilmiä, mutta niitä ei ollut saatavilla. En halunnut ottaa riskiä, että Kummityty nielee nallen nappisilmiä, joten otin toisenlaisen ristin, kun päätin kirjailla silmät sekä kuonon itse. Tämä silmien kirjailu oli ehkä jännittävin vaihe koko projektissa, koska niillä on niin tärkeä osa ja rooli ilmeessä. Kirjailin silmät niin, että ne voisi ehkä tulevaisuudessa purkaa ja vaihtaa napeiksi, jos näin saaja haluaa. Olen itse melko tyytyväinen silmien ulkonäköön.

Taas lepäsi projekti, kunnes sitten monien mutkien kautta olin siinä vaiheessa, että raajat pitäisi liittää vartaloon. Liitin raajat ennenkuin ompelin pään paikalleen. Raajojen kiinnitys tapahtui niin, että ne tulivat liikkuviksi tiettyyn rajaan saakka vartalon sisään ommellun tukilangan ansiosta. Tätä vaihetta myös vähän jännitin, miten toimii käytännössä.

Kuten seuraavista kuvista näkyy, niin lopputulema on aivan mainio ja olen tyytyväinen. Olen kokenut paljon iloa tästä projektista ja valmis nalle on varsin vaivansa ja haasteiden jännittämisen arvoinen, toivottavasti se ilahduttaa myös saajaansa <3.

Nalle ei osaa seisoa, kun ainoastaan tuettuna (täytin sen pehmeäksi). Mutta istua se osaa ihan omin avuin ja näyttää mielestäni hauskalle, jopa luokseen kutsuvalta.

Vartalon tukilankojen ansiosta myös moikkaukset (varmaankin myös saajansa halaus?) onnistuvat. - Ja tietenkin (tekijänsä tavoin), nalle osaa luonnollisesti myös ottaa rennosti.

ps. Osaa se kontatakin (tai joogata, kuten eräs kuvan nähnyt totesi)...

 

edit: Muistaessani lisään, jotta siis valmis nallehan on suorana seisten noin 35 cm korkea ja istuen mitattuna noin 27 cm. 29.12.2014 klo 16:00 / liekki

Vimpaimia, vekottimia, kapistuksia

Vimpaimia, vekottimia, kapistuksia.  Joulunalusaika on kodintekniikan kulta-aikaa... Käsissäni on erään kodinkoneketjun mainos, mikä sisältää esim. televisioita, kännyköitä, tietokoneita. Myös liesiä, pyykinpesukoneita sekä pienelektroniikkaa. Mainos pullistelee kaikenlaisia teknisiä laitteita. Tuotetietoja, ominaisuuksia. Asennuksia ja päivityksiä.

Otetaanpa muutama esimerkki. Arvatkaapa mikä laite on kyseessä :

• CMR-tekniikka
• Micro Dimming Pro -tekniikka
• Ultra Clear Panel
• sisäänrakennettu Wi-Fi

- Tässä oli kyseessä televisio.

Toinen esimerkki :

• sisään painettavat kytkimet
• kiertoilmatoiminnot
• kelloautomatiikka
• AquaClean-toiminto

- Tässä oli kyseessä keraaminen liesi.

Vielä kolmas esimerkki :

• SmartGuide -ajastin
• 3D-tekniikka

- Tämähän oli (tietenkin) sähköhammasharja!

Mutta noin ylipäätään. Mitä nämä kertovat? - Tavalliselle maallikolle (lue: minullekaan) ei juuri mitään. Minulle nousee näppylöitä ja saan hengenahdistusta, kun en ymmärrä lukemaani. Miltä nämä kuulostavat? - Hienoja sanoja ja mahtavia teknisiä ominaisuuksia. Näilläkö meille näitä myydään? - Kjäääääks. Olen jo aiemmin todennut, että tekniikka ei ole paha asia, mutta miksi näille ei löydy suomenkielisiä vastineita. Kai ne (ehkä?) ajastaan suomettuvat ja muuttuvat ymmärrettävimmiksi termeiksi. En taida osata ostaa edes tuota viimeksi mainitsemaani sähköhammasharjaa, mitä olen itselleni himoinnut muutaman viikon ajan.

Siksi juuri tällä hetkellä lähinnä harmittaa tuo "hifistely". Sillä hyvin paljon tänä päivänä korostuu tuo tekninen ajattelu, mitä vaaditaan nykyihmiseltä kaiken muun lisäksi. Meidän tulisi tai pitäisi olla kiinnostuneita, jaksaa innostua. Teknisistä ominaisuuksista, sekä kaikenlaisista asennuksista ja päivityksistä. Näihin ja näissä menee yllättävän paljon aikaa. Se mielestäni syö. Se on jotenkin ärsyttävää.

Törmäsin samaan asiaan pari päivää sitten, kun yritin avittaa uuteen kotiin muuttanutta Ystävääni, joka oli hankkinut uuden tietokoneen ja siihen nettipalvelun. Jotenkin harmitti vietävästi hänen puolestaan, kun hän oli suosituksestani hankkinut erään tietyn operaattorin yhteyden, koska katsoin peittokartasta hänen osoitteensa perusteella, että yhteyden laatu olisi erinomainen. Muutaman päivän testattuaan laitetta hän oli pettynyt. Oli yhteysongelmia ja niitä sitten päätimme Ystävien kesken yhdessä setviä. Kärsivällisyys on joskus toinen nimeni ja lopussa yrittäminen palkittiin. Saimme kuin saimmekin, Ystävien viisaat päät kaikki kolme yhdessä, langattoman laitteen pakotettua 4G-vauhtiin, jolloin nettiyhteys alkoikin toimia huomattavasti paremmin, kuin aiemmin. - Jeeeeee! Hyvä me, todelliset tekniikan ihmelapset! 

Värjäillen

Trikookuteita värjäsimme Kummitytyn äidin kanssa. Ne oli niitä samaisia kuteita, mitä heiltä syyskuun lopussa raahasin kotiin. Niitä, mitä setvin ja "vyyhditin" takapihallani lokakuussa. Nyt sitten noin kuukautta ja rapiat myöhemmin saimme aikaiseksi värjäyspäivän järjestämisen. Pitkät on piuhat, eli kuteet, mutta ei minulla ole ollut kiirettä asian kanssa, mutta Kummitytyn kotona sattuu ja tapahtuu kaikenaikaa, niin aikatauluhan tässä ehkä vähän venyi. Vaan eipä tuo tosiaan haitannut, mutta nyt sitten kun Kummitytyn äiti itse ehdotti päivän järjestämistä, niin tokihan minä siihen suostuin.

He kun tekevät kodissaan remonttia ja värjäyksessä käytetty pesukone on ilmeisimmin poistumassa, tai ainakin siirtymässä remontin jatkumisen edetessä. Tämähän se taisi sitten olla se lopullinen liikutin tähän toissapäivän ohjelmaan. Onhan se tapa tuokin käyttää kokonainen sumuisen harmaa päivä värjäten iloisen värisiä materiaaleja tuleviin käsityökoukkuihin ihanan Ystävän ja ihanien lapsiensa seurassa. Olihan se Isäntäkin näköpiirissä, ainakin ruoka- ja kahviaikaan.  "Torstai toivoa täynnä" ja varsinaista ilo- ja väriterapiaa siis...heh! Ei lainkaan huono vaihtoehto, joten suosittelen lämpimästi edelleen värien käyttöä tavalla tai toisella, jos kaamosaika väsyttää tai masentaa.

Pari viikkoa sitten käydessämme samaisen Kummitytyn äidin kanssa Kädentaitojen messuilla, löysimme Rit-nimistä värijauhetta melko edukkaaseen hintaan. Ei ollut se ihan tavanomaisin ja tutuin väriaine, netistäkään ei juuri suomen sanaa tai kokemuksia tähän tarkoitukseen löytynyt. Ostin kuitenkin rohkeasti kolme pakkausta, suklaanruskeaa, oranssia ja liilahtavaa, tai purppuraa väriä. Värien lisäksi tarvittiin suolaa puuvillan värjäykseen (villalle ja tekokuidulle suositellaan etikkaa). Lähikaupasta kun kauppareissulla oli kaupparyhmän oman tuotemerkin halpis-ruokasuola loppu, ostin hienoa merisuolaa, kun en malttanut yhden ja ainoan asian vuoksi toiseen kauppaan ajaa. Katsos, vähän fiinimpää juu, kun kuteet olivat ilmaisia ja tosiaan väritkin melko edukkaita (3,60 euroa / laatikko), niin saattoi sitten siihen suolaan ns. uhratakin vähän enemmän.

Jännittävää olikin sitten se, miten alkuperäiset vaaleankeltainen ja sini-turkoosiin taittuva vihreä muuntuvat itse värjäyskäsittelyssä. Keltaista kudetta olikin minulla enemmän setvittynä, joten siitä teimme ensimmäisen erän vähän toista kiloa ruskealla, ja toisen lähes kilon oranssilla. Vihreää (oliko n. 700-800 g) sitten vielä lopuksi iltapäivällä yritimme muuntaa liilan suuntaan. Koko valoisan päiväajan pesukoneessa oli värjäyspesu tai huuhtelu menossa. - Huh! Koneparka...

Värien tekeytymistä ja pesukonetta odotellessa viihdytin vähän lapsia. Värjäyspäivän ruoka- ja kahvihuolto hoitui reippaan Emännän myötämielisellä asenteella. Lisäksi ehdimme vähän kuulumisia vaihtaa ja keskeneräisiä käsitöitä avittaa eteenpäin. Ystäväni, Emäntä, on kyllä sellainen sukanluoja, ettei taas ole toista moista aikoihin vastaani tullut. Sukka tai kaksi päivässä pitää niskajumin aktiivisena, niinköhän se on. Miten voikaan pienten lasten äiti olla aikaansaava. Nostan hattua!

Entä värjäysten lopputulos. Niin... Mitähän sitä nyt sanoisi. Alkuperäinen keltainen väri oli parempi värjäyspohjana kuin viimeinen vihreästä kuteesta kokeilu. Olimme vyyhdet sitoneet vertailun vuoksi toisella värillä, joten näimme, miten ne käyttäytyvät samalla värillä. Ensimmäinen värierä oli siis keltaisesta ruskeaksi . Tämän lopputulemana ei ehkä sitä suklaanruskeaa saatu, mutta aivan kelpoa ja kaunista, olisikohan terran- tai tiilenruskeaa kylläkin näistä kuteista tekeytyi. Eli punaruskeaa sävyä. Vihreä sidontaan käytetty kude sitävastoin oli enemmän sitä perinteisempää ruskeaa, ehkä aavistuksen jopa sitä suklaanruskeaa, taittuen harmaan suuntaan. Hyviä sävyjä molemmat siis.

Toinen kokeilumme, alunperin vaaleankeltainen kude, vyyhden sidontaan käytimme vihreää kudetta ja värjäysvärinä oranssi. Lopputuloksena syntyi pirteää ja iloista auringonkukan suuntaan olevaa, lämpimänkeltaisen sävyistä kudetta. Sävy näin kaamoksen ja sumuisen aikaan oiva päivän piriste. Eli ei siis appelsiinin oranssia.  Luulen, että parempi näin. Entäpä sidonnassa käytetty vihreä. Hmm...mitenhän sitä nyt kuvaisi... Vielä vihreämpi lopputulos. Murrettu, ns. myrkynvihreä, taittuen keltaiseen, kuten oranssin väriaineen voisi kuvitella tekevän. Uskon, että joku voisi pitää siitäkin sävystä. Toimisi varmaan tehostevärinä matonkuteissa, mutta ei ehkä virkattuna mattona, tai koreina, mitkä tiettävästi itselläni lopullisia tuotteita näistä kuteista.

Viimeinen erämme olikin sitten alunperin vihreää kudetta, sidonnassa keltaista. Ennakko-odotusten mukaan se haasteellisin erä. Väriero kun on aika iso alkuperäisestä toivottuun lopputulemaan. Vyyhtien väriä ja lopputulosta voisi sävynä ehkä kuvailla farkunsiniseksi tai laventeliksi. Värjäyksen lopputulos ei ole aivan tasainen, eli meleeratuin tuli tästä erästä. Kyllä se kuitenkin liilan suuntaan lähtee taittumaan tuo sävy, kun tarkkaan katsoo. Sidontaan käytetty keltainen on lopputulokseltaan liilahko, ehkä vähän jäi ennakko-oletustani vaaleammaksi, vaaleanpunaisemmaksi. Kuvaisikohan sana kanervanpunainen lopputulosta. Sidontaan käytetty sävy oli enemmän suosikkini näistä. Mutta jos sinisestä pitää, tämä varsinainen värjätty kude on varmaan ihan jees.

Yllättävän kauan nämä kuivavat. Tänään (lauantai) saattaa olla illemmalla olla jo aika käsillä, että voi keriä vyyhdet. Hetki sitten tuli lumikuuro, mikä taukosikin jo. Silti sen myötä maahan jäi pienenpieni valkoinen kerros. Aivan kuin pitkästä aikaa olisi taas päivänvaloa, ainakin verrattuna noin kolmeen edelliseen sumupäivään.  Tästä innostuneena halusin yrittää kuvata kutakin erää ennen kerälle saattamista.  Keltainen oli vaikeaa kuvata. Lisään nuo kuvat tänne, kun saan siirrettyä ne kamerakännykästä kannettavalle. Kuvista voi myös nähdä, että kude ei ole täysin tasalaatuista, se on teollisuuden ylijäämää. Kokonaisuuden hinta jää edulliseksi, jos ei lasketa, kuinka paljon kuteita on kuljetettu edestakaisin, heh... Suuri kiitos itse kuteista, värjäysinnovaattorina toimimisesta, messuseurana olemisesta, iloisen värjäyspäivän mahdollistamisesta ja muonituspalvelun järjestämisestä kuuluu Ihanalle Ystävälleni (olet superia) ja Ihanalle Perheelleen! <3

edit : kuvat vyyhdeistä lisätty 29.11.2014 klo 19:45  / liekki

Diagnoosi : Käsityökoukussa

Käsityöideoita on. Käsityöajatuksia on. Askarteluideoita ja -ajatuksia on. Ohjeita (= lehtiä, sekä papereita mapeissa) on ja suunnitelmia on. Materiaaliakin siis todellakin on. Ainut vaan, että toteutusta ei ole siihen tahtiin, kuin muita edellämainittuja. - Mikähän tässä oikein vaivaa, kun toteutus on nyt se, mistä kiikastaa. Jotenkin jumissa.

No joo... Onhan minulla tässä yksi joululahja kesken, tai oikeastaan kaksikin. Lisäksi kaksikin sukkaparia työn alla, sekä hihatin. Varmaan muutakin pientä keskeneräistä löytyy koreista. Näiden lisäksi keskeneräinen myös isohko "ikuisuusprojekti", eli monta vuotta hiljalleen tekeytynyt tiikeri-aiheinen kanavatyö. Voi minua, huoletonta!

Nämä alkoi tässä adventin kynnyksellä vähän ahdistaa. Osittain siksi, että lahjat on tosiaan kesken ja toisekseen, kun on nuo rottinkiset korit, mitkä kerää pölyä nurkissa ja pitäisi siivota näitä nurkkia. - Kjääääks! Kaiken kukkuraksi käydessäni kirppareilla saatan joskus nähdä jotain ja saada ideoita sieltäkin, mitä voisin kokeilla. Myös lankoja tai kankaita (myös esim. nappeja ja nauhoja yms...) saattaa kirppareilta saada hyvinkin edukkaasti.  Neliöitä ja säilytyskaappeja on vaan valitettavasti tässä asunnossa ihan liian vähän tähän hassutusharrastukseeni (lue: langat, nyt myös jonkinverran kankaita) nähden. Tarttis tehrä, siis kehittää jotain fiksua.

Mitään kun en tahtoisi hävittää. Rahanarvoista tavaraa. Pitäisikö kuitenkin laittaa sitten osa materiaaleista kiertoon, olen jo alkanut epätoivoisena(?) ajatella. Puolustuksenani on todettava, että olen kuitenkin vähän sivukorvalla Kässämarttojen kokoontumisissa, sekä puolisentoista viikkoa sitten Kädentaitojen Tampereen messuretkellä kuullut, etten ole yksin. Olen siis kuullut, että on myös muita koukussa olevia kässähurahtaneita ja neuLoosiin "sairastuneita" kanssaihmisiä.

Vertaiset ovatkin rautaa, hyvässä ja pahassa. Hyvää heissä on se, että saa lisää ideoita ja inspiraatioita, sekä ihan ohjeita, jos joku asia tai tekeminen ei luonaa. "Pahaa" on se, että vertaiset saattavat ohimennen tartuttaa uusia hurauksia ja villityksiä, tai muuta kokeilemisen arvoista, mihin pitää taas saada uutta materiaalia. Kyllähän te sen tiedätte, eiköstä vain.

Auttakaa Hyvät Ihmiset! Nyt olisi hyvät vihjeet tarpeen : Miten saada aikaan järjestystä kaappeihin ja nurkkiin ja hallintaa tähän lankamaailmaan. Olisipa siis oikein kiva kuulla mitä teette käsitöinä, sekä siitä miten säilötte lankojanne ja muita materiaalejanne. Ehkä myös siitä, että voiko tästä kässäkoukusta ja -hassutuksesta mitenkään toipua, tai tarvitseeko ylipäätään toipua. :)

Ollaan yhteydessä

Henkinen yhteys - mitä se on? Onko sitä?

- No on! Väitän. Ainakin minulla ja myös useamman ihmisen kanssa. Yllättävienkin ihmisten kanssa. Äitini kanssa, Miehekkeen kanssa, sekä useamman Ystävän kanssa. Myös sellaisten ihmisten, tai tuttavien kanssa, joiden kanssa ei olla niin usein, välttämättä pariin kuukauteenkaan, yhteydessä.

Joskus kun vain ajattelee jotain ihmistä, niin sitten joko kuulee tästä, tai näkee sopimatta ennakkoon. Tämän olen jo muutaman kerran tässä kuluneen viikon mittaan todennut, että näin se vaan menee. Uskokoon, ken haluaa. Eikä ole pakko lukea eteenpäin, jos ei kiinnosta tämä asia. Kuitenkin itselleni haluan kirjata ylös allamainitut esimerkit.

Viime viikolla maanantaina päiväsellään ajattelin ex-Työkaveriani ja Poikaansa, jolle olen luvannut sukat neuloa. Sitten illalla kun kävelimme Miehekkeen kanssa, hän juoksulenkkeili vastaan, tosin meitä huomaamatta, pimeydessä. Seuraavana päivänä laitoin hänelle tekstiviestin, kysellen että olikos se hän, joka juoksi siihen ja siihen aikaan siellä ja siellä. Näinhän hän myönsi tehneensä ja vieläpä kertoi, että hän oli minua ajatellut juurikin myös, kun oli juossut lähempänä kotiani sinä iltana.

Toinen esimerkki. Viime viikon torstaina Miehekkeellä oli kokousmenoja illalla ja minä olin taas kulttuuria harrastamassa, eli kirjastossa elokuvissa. Olimme toki puhuneet, että saatan mennä kirjastoon, mutta se ei ollut varmaa. Hän oli edellisenä päivänä itse arvioinut ehtivänsä käymään luonani kokouksen jälkeen vasta puoli yhdeksän pintaan. Siispä kirjastosta lähtiessä en mennytkään suoraan ulko-ovelle, vaan päätin käydä lehtisalin kautta, koska kello oli vasta noin 19:30. Kukas se siellä olikaan lehteä selaamassa. No Mieheke! Ainakin hän väitti, ettei ollut vielä käynyt oveni takana pyrkimässä sisälle, että oli tullut kirjastoon. Ei siinä mitään, mutta minäkin olisin voinut mennä suoraan ovesta ulos näkemättä häntä...

Kolmas esimerkki. Otin puhelimen soittaakseni Äidilleni. Hän soitti samalla hetkellä minulle. Ei tosin mitenkään epätavallista, sillä meille hyvinkin tavanomaista. Mutta kelvannee esimerkiksi yhteydestä.

Vielä neljäs esimerkki. Sunnuntaina olin Ystäväni luona käymässä lenkkimme jälkeen. Jotain tuli puhetta entisestä Luokkatoveristamme, jonka kanssa me molemmat olemme jonkin verran tekemisissä. Nyt vaan mennyt taasen ainakin pari kuukautta kuulematta tai näkemättä häntä. Viestiä on pitänyt laittaa hänelle, mutta en ole saanut aikaiseksi. Näin se vaan menee, koska hän on työelämässä ja käy toisella paikkakunnalla töissä. Siksipä vähän yllätyin (vilpittömästi), kun eilen illalla tämä samainen Luokkatoveri soitti. Eli tässäkin tapauksessa yhteyttä on, vaikka sen varsinainen muodostaminen vei vähän yli vuorokauden verran...

Luulenkin, että nyt tässä kun on ollut aikaa kuunnella ja ajatella itseään sekä toisia, niin siten saa helpommin yhteyden muodostettua. Toki varmaankin toisessa päässä pitää olla myös ns. taajuudet valmiina asian kanssa ja ymmärtämisessä. Metka juttu tämä henkinen yhteys (vai-mitä-se-sitten-on?) kaikkinensa, mutta myös erittäin antoisa ja elämää rikastuttava, ainakin minun mielestäni.

Harmaan ja kaamoksen sävyjä

Harmaata harmaata. Tänään on tosi lämmin päivä, mutta harmaata on. Ollut koko päivän. Sataakin, mutta pahin sade ei tällä kertaa tänne maan kolkkaan osunutkaan. Kaipa tuo pikkusade tuosta ohitse siis menee... Kaamoksen vaikutuksia ja merkityksiä olen tässä pohdiskellut. Se oli aiheena myös Aamutv:ssä tänään. Itselleni tämä on ollut ehkä vähän erilainen syksy.

Olen ehkä huomannut itsestäni pientä aamuheräämisen vaikeutta. Muuten ei ole liiaksi haitannut menoa tuo hämäryys tai yhä vaan aiemmin ja nopeammin iskevä pimeys, sillä olen jaksanut edelleen jonkunverran liikkua, vaikka välillä vähän sataisikin. Nyt oikeastaan kiva, kun on tilaisuus päivä- ja valoisaan aikaan ulkoilla. Eilen päiväaikaan kävin jopa pyöräilemässä, samalla kirjastossa ja kaupassa poikkesin. Se pyörä kun syksyaikaan sitten jossain vaiheessa unohtuu minulta käyttää, kun tulee viileämpää ja liukasta (talvirenkaita en pyörälle vaihda). Iltaisin sitten taas toisinaan Mieheke pitää siitä huolta, että ulkoillaan yhdessä. Yksin ei kaikkialle tee mieli kävelylenkkeillä, kuten eilen eksyimme pururadalta pimeähkölle "oikopolulle", minne en taatusti yksin olisi lähtenyt...iik!

"Kaamosvalot"  viritin parisen viikkoa sitten, kun siirryttiin talviaikaan. Ne ovat omaksi ja ohikulkijoiden iloksi laitettu takapihan Lumipallopensaan oksiin. Vaikka haluaisinkin, elävää tulta en ole juuri uskaltanut polttaa takapihallani, tai etuovellani, mistä jokunen vuosi takaperin lähti lyhtyni ja sen sisältämä kynttilä pimeyden turvin tuntemattomien matkaan. Joitakin päiviä sen jälkeen löysin lommoisen ja rikkinäisen lyhtyni tuolta samaisesta ojasta, minkä tuntumaan hävitin osan aiemmin kertomistani lehtikasoista. Silloin harmitti vietävästi. Sisätiloissa sitä vastoin tykkään poltella kynttilöitä ja käyttää tunnelmavaloja. En pidä juurikaan loistevaloista, ainakaan niistä kylmän valkeista sävyistä. Kylppärissä minulla on lämmin keltainen loistevalo, mikä onkin muuten armollisempi aamuväsyneille kasvoille (vink), hih!

Väittäisin kuitenkin, että valon lisäksi iloa tarvitaan kaamosaikaan. Heräämiseen ja toimimiseen. Eikä sen valon tarvitse aina olla ulkoista valoa, koska sisäinen ilo, jos valokin, voi piristää itseä, sekä lämmittää läheisiä ja ystäviä. Kotona saa olla, jos ei huvita pimeyteen lähteä. On siis ihan luvallista hissutella villasukissa ja suklaata sopivassa määrin mussutella. Suklaahan on tunnetusti hyvää ja lohduttavaa. Tietysti, toki, vitamiinitkin on tärkeitä. Itse syön tällä hetkellä C:tä ja D:tä samasta purkista. Pienellä liekillä, eli pienehköllä annostuksella, koska pyrkimys tai ajatus, että myös ruuasta pitää saada näitä. Vitamiinien lisäksi myös ihanaa värienergiaa saa siis hedelmistä, kasviksista. Miksei väri-iloa myös värillisistä kynttilöistä ja kukista, tai uudesta iloisen värisestä huivista tai neuleesta.

Itse kun pidän väreistä ja siksi syksyinen tai talvikauden värimaailma vaatetarjonnassa aiheuttaa kylmänväreitä. Ulkoiluvaatteissa on ihan liiaksi mustaa, tummaa sinistä ja harmaata tarjolla...jaiks! Väreillä saan itselleni intoa jatkaa ja jaksaa eteenpäin. Suosittelen kokeilemaan. Vaikka sitten sen mustan kaveriksi.

Eikä aina tarvitse suorittaa, tai kiirehtiä päivästä ja viikosta toiseen. Voi tehdä vähän, jos nyt huvittaa tehdä ollenkaan. Kait sekin ihan sallittua joskus olla vaan ja ihmetellä. Siis tarkoitan kun itse kullekin tekee myös hyvää elämän hektisen tahdin ainakin pienesti hidastaminen ja itsensä kuunteleminen. Eikös ennen aiemmin se juuri ollutkin tämän pimeän ajan tarkoitus siirtyä hiljaisempiin ja rauhallisempiin tupahommiin?

Nyt iltapäivällä kolmen jälkeen alkaa ulkona hämärtää. Päivä on mennyt hissutellessa villasukissa. Löysin netistä kaikkea jännää, niistä ajatuksista ehkä tuonnempana. Tänään illalla on harrastusmenoja, vielä olen kahden vaiheilla, lähtisinkö kävellen, vaiko otanko sittenkin auton alleni. Alan kahvin keittoon, sekin tunnetusti piristää. Voimia, iloa ja valoa kaamokseen, Sinulle Lukijani! 

Kohtaamisia

Onkohan koiran omistajat onnellisempia ihmisiä, kuin koirattomat ihmiset? - Tuo kysymys tuli mieleeni eräänä aamuna lenkkeillessäni yksin, ilman koiraa (eihän minulla koiraa olekaan). Vastaan tuli aika monta koiran ulkoiluttajaa. Oli isompaa koiraa, oli pienempiä koiria. Ulkoiluttajat eri-ikäisiä, eri näköisiä, eri sukupuoltakin. Yksi asia kuitenkin heitä selvästi yhdisti. Lähes kaikki ulkoiluttajat näyttivät hymyilevän.

Toki olin sinä aamuna itse hyvällä tuulella. Ehkä katsoinkin tavallista tarkemmalla silmällä ensin kauempaa vastaantulevaa koiraa ja sitten viimeistään kohdatessa ulkoiluttajaansa. Siksi tuntui, että lähes kaikki hymyilivät minulle.

Tästä voi päätellä jotain. Eli pienellä eleellä, hymyilemällä, tai vaikka vain katsomalla ystävällisesti tai ehkä toisen huomioimisella hänelle tärkeän asian (vaikka sitten sen koiran) kautta, saa melko varmasti vastavuoroisesti jotain takaisin. Vähintään jonkinlaisen katseen, ehkä hyväksyvän hymyn tai kenties tervehdyksen, tai jopa jonkun lauseen. Ja mikä uskomatonta, että tämä kaikki ihan toisilleen vieraiden kohtaajien kesken.

Mutta siihen kysymykseeni, että ovatko koiran omistajat onnellisempia ihmisiä. Ei välttämättä, mutta koiraa ulkoiluttavien ihmisten kanssa ylläolevan kaltaisia tilanteita tulee luontevammin, kuin tavatessa toinen ventovieras kadulla sellaisenaan, ilman "välineitä". Koska nyt kun alan tarkemmin pohtia, niin samantyyppistä voi saada aikaan, jokin muukin "väline" kuin koira. Kuten esimerkiksi lapsi, kävelysauvat, iloinen pipo, tai vaikkapa rollaattori. Kun sitten taas kännykkä ei käy tässä kohtaa tuoksi välineeksi. Päinvastoin, se ehkä, jos mikä, saattaa jopa sulkea sen kohtaamisen pois.

Silti kuinka paljon katukuvassa ja muissakin kohtaamisissamme onkaan läsnä tavalla tai toisella kännykkä! Tuo käsiimme kiinni kasvanut kapistus. Sitä näppäillään, sitä kosketellaan ja hivellään, nostaen välillä korvalle, mikä tosin on tänä päivänä vähenevää, olen huomannut. Tai jos se kapistus ei ole kädessä, se on käden ulottuvilla, tai taskussa ja siihen on kuin napanuorana liitetty kuulokkeet. Usein tällä viritelmällä vastaantulevaan ihmiseen,  ei saa minkäänlaista kontaktia. Hän on kuin toisessa ulottuvuudessa, kuin jonkinlaisen kuplan sisällä, lisäksi silmissään etäinen katse.

Missä me kohtaamme toisemme? Tiedon valtateilläkö, jossain bittiavaruudessa. Lukemalla What's up'ista, tai Facebook'ista. Kokoonnumme ja verkostoidumme, liitymme toisiimme megatavuin ja näissä kohtaamisissa tunteemme hymiöin ilmaisemme.  Tekniikka on hienoa, ihmeellistäkin. Sillä kun ajattelen, niin tyydyttäähän tekniikan kautta virtuaalinen kohtaaminen kuitenkin aika montaa aistia : näön, kuulon, ehkä sitä tuntoakin on mukana jonkinverran. Mutta ne alkeellisimmat aistit, maku ja haju, tyystin puuttuvat. Niitä ei ainakaan vielä voida siirtää, vaikka olisi kuinka nopea laajakaista.

Voisiko olla niin, että mitä useampi aisti on käytössä kohdatessa toinen ihminen, sen täyde(llise)mpi yhteys voi syntyä jopa tuntemattomien kesken.  Ja sitten eri aistien yhdistyessä ihmisen onnellisuus lisääntyy. - Mene ja tiedä, mutta kohdataan toisiamme, tavalla tai toisella.

Pyhäinpäivän mietteitä

Pyhäinpäivä-viikonloppuna ajattelemme edesmenneitä läheisiä ja ihmisiä. Tämän kirkkopyhän myötä nousee pintaan muistot omasta lapsuudenperheestä, sekä omat juuret ja lähtökohdat. Samalla tulee ajatelleeksi, mitä on ja merkitsee ihmisen kuolema ja miten se kukin kokee ja ajattelee.

Tämän myötä olen myös ajatellut, miten on eletty ennen ja jälkeen itseni. Minulla on jo tuonpuoleisessa melko monta minulle tärkeää ja merkityksellistäkin ihmistä sukulaisistani. Minulla on aina puuttunut elämästäni todellinen kosketus Äitini Isään, eli Pappaan, kuin myös Isäni Isään, en edes ole varma, miksi häntä on kutsuttu, ehkä lempinimellään. He molemmat siis olivat kuolleet jo ennen minun syntymääni. Silti jos he ovat ns. puuttuneet, niin Äitini Eno oli suhteellisen paljon tekemisissä lapsuusperheeni kanssa, olihan hän toki Kummienoni ja varsin läheinen siis. Näin ollen lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin oli hänen myötään kosketuspintaa varttuneempiin miehiin.

Tavallaan ja toisaalta varttunut oli oma Isänikin. Olihan hän 43-vuotias, kun minä, esikoisensa, synnyin. Ja siitä muutamaa kuukautta vajaa 20 vuotta myöhemmin, hän kuoli 62-vuotiaana. Jos minulta kysytään, niin olen sitä mieltä, että liian aikaisin. En kuitenkaan osaa ajatella niinkään, että Isäni eläisi nyt vielä, yli 80-vuotiaana. Mutta viisi-kymmenenkin vuotta lisää lähihistoriaani oman Isän kanssa varmaan olisi muuttanut jotain. Vaikka turhaa jossitella... Tämä nyt meni näin.  

Äitini Äiti ja Isäni Äiti kuolivat peräkkäisinä vuosina. Olin 12- ja 13-vuotias, kun nämä tapahtuivat. Jo ennen Isää ja hänen jälkeensä ovat myös hänen kaikki veljensä kuolleet. Kolmesta sisarestaan yksi, Sylikummitätini, on kuollut. Myös hänen miehensä, Kummisetäni, on kuollut. Myös molempien Tätieni miehet ovat kuolleet.  

Äitini suvun puolelta näitä on ollut vähemmän. Toki Äitini lapsuudenperheessä on hänen Sisaruksistaan osa kuollut jo ennen Äitini syntymää. Heidän lisäkseen yksi Tädeistäni yksi on nukkunut pois alle nelikymppisenä, eli aivan liian aikaisin ja vajaa vuosi ennen minun syntymääni. En tiedä johtuuko yhteisestä etunimestämme, vai mistä, niin tämä Täti on kuitenkin jollain tapaa merkityksellinen minulle. Ehkä sen vuoksi kun on eräs mielenkiintoinen tarina, mikä meitä varsin yhdistää, mutta sitä en ala tässä sen enempää avata. (Siitä saisi nimittäin pohdintaa ja toisen kirjoituksen aiheen.) Myös toinen Tätini, Tyttökummitätini, kuoli mielestäni liian varhain. Mutta hänestä minulla on muistoja, koska meillä on yhteisiä hetkiä menneisyydessäni.

Tässä on syy miksi koen, että monta minulle tärkeää ja läheistä ihmistä on tuonpuoleisessa. Iso on suku Isäni, sekä Äitini puolelta. Ja miten erilaiset suvut... Eri maakunnista ja lähtökohdista. Tästäkin saisi lisää jutun juurta, kun ajattelee heidän juuriaan... Jätetään tämä toiseen kertaan.

Kiitoksella ja rakkaudella, ajoittain kaipauksellakin, ajattelen näitä edesmenneitä. Eilen vein hautausmaalle yhteisesti Heille Kaikille pitkän paloajan, korkean hautakynttilän, minkä sytytin palamaan muualle haudattujen omaisien muistolehtoon. Se olikin todella vaikuttava näky kirkkaassa ja selkeässä pakkasillassa. Täydellinen ilta muistella hetki läheisiään ja lähihistoriaansa. - Kiitos <3 

Kurssilla

Olin eilen logoterapian jatkokurssilla. Iloinen 8+1 hengen porukka paikalla kokoontuneena vetäjän toimipisteelle. Mukana myös yksi rohkea mieshenkilö. Tämä oli ryhmän toinen kokoontuminen. Ilta onnistui mielestäni oikein hyvin ja sain taas hyvää kertausta asioista, eli tukea aiemmille ajatuksilleni ja toimintatavoilleni, sekä myös uusia näkökulmia ja ajatuksia.

Logoterapian filosofia on sellaista, että arjessa huomaan hyvin pitkälti sitä jo toteuttavani. Tavallaan näissä asenteissa, arvoissa, sekä toivoon ja tarkoitukseen perustuvassa ajattelussa puhutaankin ns. itsestäänselvyyksistä, jopa ihan arkisista asioista. Silti huomaan, että asioita on toisinaan hyvä kerrata, palauttaa mieleen ja miettiä joukolla, jolloin saa uutta virtaa ja voimaa vertaisistaan.

Eilisiä kantavia teemoja olivat esim. kiitollisuus, rakkaus, anteeksipyyntö ja -anto. Nämä kaikki mainitut teemat voi liittää "hyvän päiväkirjaan", mitä myös käsittelimme jo ensimmäisellä kokoontumisella.  Näitä teemoja voi harjoitella kukin tavallaan läheisten ihmistensä, ystäviensä, työkavereidensa ja ylipäätään koko elinpiirinsä alueella. Koska aina voi olla joku jollekulle. Oli se "jollekulle", eli toinen kohdattu ihminen, sitten puoliso, lapsi, äiti, anoppi, ystävä, työkaveri, pomo, lähikaupan myyjä, harrastustuttu...siis kuka tahansa päivän mittaan kohdattu ihminen.

Edellisenä iltana olin joulujuhlatalkoissa. Sieltä jäi tavoitteeksi kaksi villasukkaparia tuntemattomille vastaanottajille. Toinen pari nais- ja toinen mieshenkilölle. En ole pitkään aikaan neulonut sukkia, joten ihan mukavaa sekin taas. Lankoja on näiden parien jälkeenkin. Olenkin luvannut ex-työkaverin 4-vuotiaalle pojalle neuloa sukat. Että pikkuprojekteja tässä kaikenaikaa.

Aurinko on paistanut oikein kirkkaasti tänään. Vaan tuulee puuskissa ajoittain tosi kovasti. Ulos en ole ehtinyt. Aamupäivällä mietin yhtä työpaikanhakua ja edelleen koneella. Nyt kello on jo iltapäivässä. Ehkä olisi syytä pyörähtää siis edes postilaatikolla ja samaan syssyyn pakata roskapussi mukaan. Taidankin varustautua tuulenpitävillä lenkkivaatteilla. Pieni happihyppy ihan paikallaan, vaikka en mihinkään juuri pidemmälle suuntaisikaan. Tosin lähikirjasto on vielä auki, että josko sittenkin... Sillä samalla reissullahan voisi tavata kanssaihmisiä, siis harjoitella eilisillan aiheita.

- Sanoista tekoihin! Siis ensi kerralla enemmän.

Jouluun on 8 viikkoa

Jouluun on noin 8 viikkoa. - Kjääääks.

Mitä Joulu kullekin merkitsee? Mitä se pitää sisällään? Mitä sen "pitää" pitää sisällään? - Näihin kysymyksiin olen joutunut miettimään vastauksia noin viiden vuoden ajan. Enkä ole löytänyt. Kadottanut pikemminkin.

Myönnän : vähän ("vähän"?) ahdistaa. Ei ole helppoa rakentaa uusioperheen kuvioissa Joulua. Miehekkeen myötä Jouluni ovat olleet hyvin erilaisia, kuin aiemmin sinkkutyttönä. Ennen olen jollain tapaa pitänyt Joulusta. Jaksanut ajatella läheisiä ja tärkeitä ihmisiäni. Askarrella kortteja, ehkä koristeitakin. Halunnut koristella kotia, laittaa jouluisia juttuja. Leipoa, jopa ruokaakin valmistella. Tai sitten ainakin osallistua Joulun pyhinä ruuan valmisteluihin, kattauksiin ja touhuihin joko Äitini luona, tai omassa kodissani.

Nyt ahdistaa. Ja sen täytyy johtua näistä "uusista" kuvioista Miehekkeeni myötä. En ylipäätään ole varma, onko Mieheke ollut jouluihminen. Hänellä on työnsä puolesta mahdollisuus kuitenkin lomailla Joulun pyhinä, sekä ennen ja jälkeen pyhien. Hän voi viettää aikaa itsekseen ja läheistensä kanssa enemmän kuin mitä minulla oli mahdollista töissä ollessani. Nyt voi olla toinen tilanne, jos työttömyyteni venyy. En kuitenkaan oikein tiedä, mitä Joulu hänelle merkitsee. Ilmeisimmin kuitenkin ruoka on tärkeä osa sitä, koska hän usein Esikoisensa kanssa maistelee jouluruokia (lähinnä laatikoita) jo ennakkoon ja toisinaan myös alehintaan varsinaisten pyhien jälkeenkin.

Näinä Miehekkeen ja minun, eli lyhyemmin Meidän yhteisten vuosien aikana Jouluja on vietetty hyvin erilaisilla kokoonpanoilla ja virityksillä. Hänellä kun on Esikoisensa ja Kuopuksensa. Näiden myötä on heidän Äitinsä ja sieltä puolelta Isovanhemmat. - Lista jatkuu : meillä molemmilla on Äidit. Hänen Äitinsä tässä suhteellisen lähellä, omani vähän kauempana. Hänellä on Isänsä ja tämän Vaimo, kauempana. Minulla on Veljeni ja Siskopuoleni, molemmat kauempana. Siskopuolellani pitkälti perhe ja ns. omat kuvionsa. Miehekkeellä myös Sisarensa, kaikista kauimpana ja myös ns. omat kuvionsa. Eli äkkiseltään ajatellen Joulun ns. liikkuvat osat, eli ihmiset ovat lisääntyneet. Kun ihmisten määrä lisääntyy, myös huomioitavat ihmiset, asiat ja Joulun osat ja palaset ovat lisääntyneet. Tämän vuoksi ahdistukseni määrä on myös lisääntynyt. - Kjääääks uudelleen!

Mieheke on toisaalta hyvä suunnittelemaan ja organisoimaan. Olen silti huomaavinani sellaista, että nämä isot pyhät ja etenkin Joulu lamaannuttaa hänen organisointikykynsä. Tai ainakin hänen on kovin vaikeaa aiheesta keskustella ja suunnitella siihen liittyviä kuvioita kanssani. Minä olen yleensä se, joka tekee avauksen aiheesta. Yleensä noin kahta kuukautta ennen. Ikään kuin viritän hänet Joulun ajatukselle. Siltä minusta tuntuu, koska yleensä avaus tekee hänet hiljaiseksi, eikä hän pysty suunnittelemaan mitään. Ehkä hän ajattelee, että aikaa on vielä suunnitella ja keskustella. Hän kun ei avaa suutaan, koska ei ilmeisesti halua loukata ketään. Luulen. Sitten jonkun aikaa asiaa muhittuaan hänelle saattaa muodostua jonkinlainen runko tai pohja pyhiä varten. Siltikään vielä hän ei pysty aiheesta keskustelemaan minun kanssani. Sitä en tiedä, onko jo ajatuksia ja / tai keskustelua Esikoisensa ja Kuopuksensa Äidin, tai hänen oman Äitinsä kanssa. Eipä kait juurikaan.

Yleensä kuitenkin Jouluun liittyvät asiat saadaan jonkinlaiseen järjestykseen. Tosin vasta aika lähellä h-hetkeä. Tai siltä minusta tuntuu, että aivan liian myöhään. Etenkin kun minäkään en haluaisi loukata ketään ja ymmärrän Äitiemme (ne yksinäiset) huolen Jouluun liittyen. He kun myös ovat sen tyyppisiä ihmisiä, että haluaisivat selvyyttä näihin kuvioihin. Omalla tavallaan tekevät pientä urkintaa ja tiedustelua aiheesta, ehkä lähinnä minulta. Tämä kasvattaa lisää ahdistustani, koska enhän itsekään ole saanut vastauksia tai ajatuksia Miehekkeeltä.

Nyt olen jo päätä avannut. Itse asiassa tein sen jo viikko sitten, kun Miehekkeellä oli vähän lomaa ja meillä normaalia arkea vähän enemmän yhteistä aikaa. Ahdistusmöykky on siis syljetty ulos, kun sanoin, että Meidän pitäisi taas alkaa ajatella ja suunnitella, miten ja missä Joulua vietetään. Hiljaisuus on laskeutunut välillemme. Nyt sulatellaan. Katsotaan nyt sitten, mitä tästä sulaneesta massasta muovataan. Viikkojen prosessi on siis käynnistetty. Jouluun on 8 viikkoa. - Huokaus! 

Takapihalla puuhasteltu tänään

Jokohan sitä alkaisi pian tarvita talvirenkaita alle? Taas alkaa olla ajankohtaista miettiä näitä. Syysloman kynnyksellä ollaan. Yöpakkasetkin tulivat, viime yönä taisi olla ihan kunnolla pakkasella. Silti aamupäivästä melkein auringonlaskuun asti touhusin ulkosalla ja pienellä takapihallani. Oli vielä niin mahtava ilma päivällä.

Varmaan jo puoli yhdentoista pintaan lähdin ulos. Ihan ensin hain taloyhtiön haravan lainaan varastosta. Olin jo kertaalleen haravoinut kuluvalla viikolla lumipallo-, ja kanukkapensaan(?), sekä pihlajan ja lehmuksen lehtiä. Iso kasa jäi niiltä jäljiltä keskelle pikkupihaa. Aloitin touhut sillä, että pussitin sen lehtikasan kuuraiset lehdet muovipusseihin, mitkä sitten taas tyhjensin takapihan ja pensasaidan takana olevaan ojanpenkkaan ja ryteikköön. Saavat puolestani maatua sinne. Taloyhtiöllä kun ei ole mitään säiliötä tms. vastaavaa haravointi- ja puutarhajätteille. Eikä niitä voi kaikkia bioroskikseen tai kaatopaikkajätteisiinkään sulloa.

Sitten tein lisää uutta kasaa, eli haravoin takapihani uudelleen, sekä myös tuosta ns. pihaltani tai ulko-oveni ja keittiönikkunani takaa, sekä makuuhuoneen ikkunan alta, vaikkakin nämä oikeastaan kuuluvat taloyhtiön tai kiinteistöhuollon hoidettaviin alueisiin. Hyvällä mielellä ja auringosta iloiten puuhasin.

Haravan palauduttua takaisin varastoon, kävin nappaamassa sisältä pikkukukkaron kortteineen taskun pohjalle, aurinkolasit silmille ja kännykän kuulokkeet korville. Siitä sitten suorin kävellen lähikauppaan.  Täytyyhän se työttömän tarjouksia hyödyntää, mitä oli loppuviikon tyrkytyksessä ja saa sitten taas huomennakin syödäkseen. Tälle päivälle kun oli varattuna eilistä sapuskaa.

Kaupan jälkeen toin ostokset sisälle ja lähdin tällä kertaa häkkivarastolleni. Hain sieltä sen jätesäkin, missä ne trikookuteet, mitkä sain muutama viikko sitten Kummitytyn äidiltä, ihmeelliseltä ystävältäni. Ne kuteethan ovat siellä säkissä hyrskyn myrskyn heikun keikun. Sopivasti suloisen sekaisin. Tai miten sen ottaa...suloisen ja "suloisen"... Kuteita on kahta väriä, vihreää ja vaaleankeltaista. Päällimmäisenä säkissä ne vihreät ja pohjalla keltaiset kuteet. Päät ja hännät aikasta sekaisin, kuten jo taisin todeta.

Sisältä otin pyykinkuivaustelineen ja heitin sen kumolleen (kiitos vinkistä ihmeellinen ystäväni) takapihan betonilaatoille ja aloin setviä säkin sisältöä. - Puuuuuh! Vihreä kude oli vielä enemmän syherössä, kun keltainen. En tosiaankaan jaksanut koko säkkiä vyyhdittää, vaikka lounastaukokin välissä. Ehkä sentään puolet tai vähän päälle. Voin sanoa, että oli sekin jo saavutus, kun hommaa se oli tuossakin määrässä, muutama tunti taisi mennä. Vielä on riittämiin puhdetta toisessa puolikkaassa. Koskahan sitä jaksaa uudelleen innostua?

Samalla mietin, kun Kummitytyn äiti oli kokeillut värjätä ko. kudetta. Lupasipa tuo vielä kuteita hakiessani, että voisin minäkin pitää omilleni värjäystalkoita heidän kakkospesukoneessaan.  Vihreästä pitänee tehdä ruskeaa. Keltaisesta lie yritän värjätä osan oranssiksi, sekä sitten voisin ehkä yrittää saada aikaan sitä kaunista liilahtavaa, mitä  kuteiden lahjoittajakin oli omistaan  värjännyt. Aika sitten näyttää, mitä värjätyistä kuteista syntyy. - Virkattuja mattoja? - Ehkäpä myös koreja.

Kun alkoi viiletä, ja aurinko jo laskea, piti siirtyä sisähommiin.  Eli jatkoin pyykinpesulla ja pipon neulonnalla pikkuiltapuhteina. Laitoin myös omenapuuron tulille, ja samoilla liedenlämpimillä keittelin muutaman isohkon punajuurenkin huomista silmälläpitäen. Juuri se keitinveden sävyn suuntainen olisi kiva kuteissa. Koska lämmitin vielä nyt illalla saunan, niin pitihän se lakanatkin vaihtaa. Kohta voikin hyvällä omallatunnolla mennä nukkumaan. Eipähän tarvitse lottoakaan valvoa, koska se vaan sitten jäi lottolenkki tekemättä. Ei haittaa! Päivä lokakuun auringossa takapihalla puuhastellen oli lystiä ajankulua. Huomenna saakin sitten vaikka sataa...?

Kukkatäti kirpparimyyjänä

Kävin eilen kirpparitapahtumassa myymässä teemalla 'Anna hyvän kiertää'. Myyntipöytien (ja mahdollisten rekkien) vuokratulot menivät Lähetysseuran Lasten pankkiin ja Yhteisvastuu-keräyksen hyväksi. Myynnistä saatavat tuotot myyjät saivat itselleen.

En ole aivan varma, miten paljon tuota tapahtumaa oli tiedotettu, tai markkinoitu. Tietysti seurakunnan aktiivit varsin tietoisia tapahtumasta. Ilmeisesti alueellisessa sanomalehdessä oli seurakuntauutisissa ja tapahtumainfossa jotain tietoa tästä. Aluksi ymmärsin, että itse tapahtuma olisi ajallisesti nelituntinen. Vaan olikin kolme tuntia varsinaista myyntiaikaa. Toki tämän ajan lisäksi oman myyntipöydän pystytys ja purkaminen. Eli nelituntinen ja rapian rutistushan se sitten noin oli.

Olin ainakin pari-kolme viikkoa valmistellut tapahtumaa osaltani. Eli valinnut vaatteet, kengät ja käsilaukut, mitä yritän myydä. Pesin jokaisen jo ennestään puhtaan vaatteen. Puhdistin ja vahasin jokaisen myytävän kenkäparin ja siistin jokaikisen käsilaukun. Olin myös innokkaasti sekä virkannut ja jatkojalostanut kukkia. Näiden lisäksi myyntipöydän ulkoasun ja esillepanon suunnittelua, sekä hinnoittelua. En ala laskemaan, paljon käytin aikaa...

Ennen jo varsinaista tapahtuman alkamisaikaa olivat muut myyjät, esillepanijat ja muut avustajat kiertäneet toistensa myyntipisteitä. Harmittavasti kuitenkin ihmisiä ei ollut liiaksi, tai ainakaan ruuhkaksi asti varsinaiseen tapahtuma-aikaan. Enemmänkin olisi saliin mahtunut ihmisiä ja asiakkaita. En siis päässyt edes ns. omilleni myynnissä. Toisaalta vähän harmittaa, mutta mistä näitä koskaan tietää.

Sinällään mielenkiintoinen kokemus tuo, sillä en ole aiemmin osallistunut vastaaviin tapahtumiin myyjän ominaisuudessa. Oppia siis tämäkin, myös itsestäni. Suunnittelu ja toteutus on kivaa, luovaa, aikaavievääkin. Siinä mielestäni onnistuin. Mutta sitten tuo itse myynti. Melko hienovaraista on se, miten ottaa kontaktia, lähestyä, jos joku seisoo pöydän edessä. Eli asiakkaasta tai ostajasta kiinni, miten he asian kokevat tai sekin, missä menee myynnin ja tyrkyttämisen raja. En oikein usko, että olen kovin myyntihenkinen. En ainakaan vahvasti.

Silti voisi koettaa uudelleenkin vastaavaa tapahtumaa. Sellaista, missä itse saisi olla mukana myymässä. Itsepalvelukirppikset kun eivät ole minua varten, muuta kuin asiakkaan ominaisuudessa. Nyt en vaan en tiedä, mikä olisi seuraava tilaisuus tai mahdollisuus osallistua. Hakusessa siis! Mietinnässä myös, pitäisikö antaa nuo vaatteet, mitkä jäivät käsiin, ystäväni tyttärille 1 & 2 katsottavaksi. Vai pitäisikö ne vaan lahjoittaa vaatekeräykseen. Lähikaupan pihassa on Uffin keräyslaatikko, minne olen paljon vaatetta laittanut jo aiemminkin. Vaiko sittenkin säilyttäisin ja yrittäisin keväämmällä paremmalla onnella myydä niitä...

Hakusessa on myös jatkojalostettujen kukkatuotteiden kohtalo. Niitä ei ole ihan älyttömän paljon. Ne ovat kuitenkin sellaisia, että olen jokaisen itse kukan ja varsinaisen tuotteen tehnyt ajatuksella ja innostuksella. Valinnut värit niin, että ystävä- ja tuttavapiiristäni voisi löytyä potentiaalisia käyttäjiä. Lahjoja siis on tuleville syntymäpäivän juhlijoille, tai joululahjoina eteenpäin antaa, jne. - Jippii! Varokaa siis kaikki, kukkaa voi pukata kohdalle... Sillä ilman kukkaa elämä on väritöntä ja tylsää... Heh-heh!

Työnhaun realiteetteja

Vähän reilu kuukausi kulunut työttömänä. Hakuja ollut - ja mennyt. Yritystä siis ollut! Nytkin parhaillaan hakuja menossa. Hakuja myös suunnitelmissa. Hakuja edelleen jatkettava. Jatkettava, ja taas jatkettava. Työnhaku käy työstä, olen huomannut.

Vaihtoehdot? - Tällä alueella julkisessa haussa olevat alani paikat ns. kiven alla. Tilanne lie vielä pahenemassa. Meitä samassa tilanteessa olevia on aika monta. Muutama viikko sitten alueellisessa sanomalehdessä oli artikkeli, että suurin osa Kaakkois-Suomen työttömistä korkeastikoulutetuista on tradenomeja ja insinöörejä. - Mahtavuutta!

On siis ollut pakko laajentaa hakureviiriään. Olenkin myös seurannut Päijät-Hämeen kaupungeista esim. Lahden ja Heinolan työpaikkoja. Taitavat nämä kaupungit olla työnhakualuettanikin. Ei näilläkään paikkakunnilla aihetta juhlaan julkisessa haussa olevien paikkojen suhteen. Nyt sitten seuraan yhä enenevässä määrin Helsingin työpaikkoja. Nyt paria paikkaa hakenutkin.

Vaan voihan se olla pääkaupunkiseudulla työnantajilla hämmästystä, että nelikymppinen nainen maakunnasta, vajaan puolentoista tunnin junamatkan päästä, hakee meiltä töitä. Joo-o... - Sillä valitettava totuus taitaa olla se, että nelikymppinen nainen on aika heikossa asemassa työnantajan silmissä. Myös täällä maakunnassa. - Miksi kummassa näin?

Voisihan sitä ihan näin esimerkiksi ajatella, että tässä iässä ei olisi enää poissaoloja pienten lasten vuoksi... Eikä enää nuoruuden särmiä ja / tai kokemattomuutta... Tämän ikäisestä voisi saada sitoutuneen ja motivoituneen työntekijän. Ihmisen, joka on oppinut löytämään vahvuutensa ja ymmärtäisi olevansa osa kokonaisuutta, ehkä jopa  toimien työssään sen mukaisesti... Eikä nelikymppinen ihminen ole vielä edes ihan keski-iässä, saatikka elämänsä puolivälissä, kun elinikäodotuskin on jo reilusti yli 80 vuotta.

Ihan välttämättä siis, sorry vaan, ei tekisi mieli työnhaun yhteydessä ikäänsä ilmoittaa. Etenkin, kun jotenkin koen itseni, ainakin pääasiassa, vielä suhteellisen nuoreksi, joskus jopa nuorekkaaksi, vaikka ajattelenkin joistain asioista vanhanaikaisesti. Koen itseni ihmiseksi, joka vielä jaksaisi innostua ja tehdä, silläkin uhalla, että eläköityminen siirtyi tuonnemmaksi. Samaa voin, ihan vilpittömästi, sanoa samanikäisistä ystävistäni ja / tai tuttavistani.

Olikohan tässä riittävästi itseni motivoimista? Tarkoitus soittaa eräälle työnantajalle Helsinkiin ja kysellä vähän lisää... - Tsemppiä minulle! :) Toivoo, minä :)

Värejä ja lauseenmuodostusta

Nyt on ollut työnhakuun liittyvää projektia. Olen yrittänyt muokata cv:ni tämän päivän tilanteen tasalle. Olen lisäksi pohtinut millaisen ilmoituksen haluan itsestäni näkyvän työkkärin cv-netissä. Olen myös pohtinut avoimia hakemuksia. Äääääh! - Vaikeaa ja haasteellista. Taas jälleen! Kirjoittaa olen saanut, niin blogi on jäänyt vähemmälle.

Viime viikolla ulkoilut, tai lenkkeilyt jäivät vähemmälle, kuin edellisellä viikolla. Osin siksi, kun alkuviikosta uhkasi pientä flunssaa pukata. Kiitos suolavedellä kurlaamisen ja nenäkannulla huuhtelun ja rauhallisen elon taisin - kop kop - toistaiseksi välttää sen flunssan. 

Sunnuntaina ompelukoneen lainausreissulta kotiin ajellessa (kiitos ihmeelliselle Ystävälleni Päijät-Hämeeseen!) ja eilen illansuussa ilmaisten trikookuteiden keralla (kiitos ihmeelliselle Ystävälleni näille kulmille!) kotiin ajellessa ja vielä illalla Miehekkeen kanssa lenkitellessä katselin joka paikassa puita. Olen innostunut kuin lapsi!

Siispä tänään aamulla kävin lenkillä ja yritin kamerakännykällä kuvata aurinkoisen sään mukanaan tuomia mahtavia väriloistoja. Kyllä nyt on ruska kauneimmillaan! Vielä on lehdet puissa, koivuissa, vaahteroissa, haavoissa. Tuuli niitä lehtiä lennätteli aamulla jo kovasti ja jos ensi yönä saadaan pakkasta, niin sitten alkaa tapahtua muutoksia... Katsokaas nyt näitä värejä :

Ihan mahtavia, upeita - eikös? Huom. Ilman kuvankäsittelyä! (Yhdestä kuvasta rajasin pois vieraan ihmisen). Nämä kuvat on otettu kolmen viimeisen päivän aikana vähän eri vuorokaudenaikoina. 

Olenkin siis yrittänyt ammentaa voimaa väreistä. Tämä myös virkkailun saralla. Sillä olen virkannut (jatkuu edelleen...) erivärisiä kukkasia helpoksi toteamallani ohjeella. Nyt sitten muhimassa ideoita, miten jatkojalostan niitä eteenpäin.  Yritys myydä niitä(kin) lokakuisen lauantain kirpparitapahtumassa, mihin ilmoittauduin viime viikolla. Eli siis vaatekaappeihin(kin) pitäisi ehtiä kurkistaa. - Kjääks!

Kaikenlaista, mutta sitten ei juuri mitään erityistä, syyskuun osalta. Se kuukausi sitten kulunut, näin työttömänäkin.

Omenaista ja pihlajanmarjojen punaista

Kotini sisääntulon vieressä kasvaa komea pihlaja. Tänä syksynä marjoja on ollut valtavina ja isoina terttuina. Lisäksi yksittäiset marjat näyttävät suurilta ja hyvänlaatuisilta. Mitähän tämän perusteella pitäisi vetää johtopäätöksiä talvesta? "Ei pihlaja kahta taakkaa kanna" tai "Tulee pitkä ja runsasluminen talvi." - Kyllä vanha kansa tietää.

Nooooh... Talven tulo ja pituus jäänee nähtäväksi. Vaan tosi pian tuli lämpötilat alas nyt yhdessä vuorokaudessa. Nimittäin sunnuntaina oli iltapäivällä ja aika pitkälle iltaan vielä noin 15 astetta. Vuorokautta myöhemmin, eilen maanantaina, jo paleli. Olisi pitänyt olla hanskat huivin lisäksi. Ehkä päähinekin. Tuuli ja vettä vihmoi ihan reilusti. Illalla ei ollut enää kuin pari-kolme astetta lämmintä. Iik! Tälläisestä syksystä minä EN pidä.

Olen nyt puuhannut omenoiden parissa. Olen ollut perheellisen Ystäväni apuna tuoremehuasemalla ja oppinut paljon sen toiminnasta. Lisäksi olen saanut omenoita jo aiempien lahjusten lisäksi lisää, eli vajaan muutaman pussillisen eri lajikkeita, mm. punakanelia. Yhden pussin annoin ystävälleni, yhden vein sokereiden ja muutamien purnukoiden keralla anoppikokelaalleni, kun hän halusi välttämättä keitellä hilloja minulle ja meille. Yksi reilusti vajaa pussillinen jäi itselleni jatkojalostettavaksi. Omenaa sellaisenaan, omenaa lohkoina aamuisen kaurapuuron seassa, omenaa piirakassa, omenaa paistoksessa, omenaa herkkupuurossa, omenaa kuivaten uunissa, omenaa lenkkimatkan varrella ("Saa ottaa"), omenaa, omenaa... - Uuuh! "On niin omenainen olo!"

Siis voinkin edellisen jälkeen todeta, että olin innosta puhisten jo ainakin viikon verran katsellut kotioven viereistä pihlajaa poimimaan kutsuvine valtavine terttuineen... Haaveillen, että tänä syksynä kyllä keitän elämäni ensimmäiset pihlajanmarjahyytelöt. Odotin rauhassa ja nyt kun tiesin, että viime yönä oli kylmä, ehkei aivan miinuksella, mutta jo melko lähellä, niin nyt vähän aikaa sitten kävin jokusen tertun riipimässä. Eikä pihlajassa huomaa eroa!

Nyt on tässä kirjoittamisen ohella pihlajanmarjamehupohja (ei omenia!) keitetty ja illalla lie hyytelö valmiina purkeissa. Ans kattoo ny ja miten on lopputulema, vai täytyykö todeta, kuten kettu: "Happamia!"

edit: kuvat lisätty 24.9.2014 / liekki

Liikuntasuorituksia

Aamulla oli kylmä. Minua väsytti. Puuroa mikrossa aamupalaksi, sekä kahvia. Lähdin "Liikkujan viikon" fillaritapahtumaan. Pyöräilin siis torille aamupalalle ja siitä sitten ryhmän kanssa opastetulle pyörälenkille. Tunnin keikka ja osallistujia sen parisenkymmentä. Minä nuorimmasta päästä osallistujia. Marjanmyyjä torilla (perkaamaton puolukka 12 e / 10 l, sisältäen sangon, puhdistettu 25 e / 10/ l, sis. sangon) sai enemmän suosiota. Ihmisiä oli hänellä reilusti jonossa ennen ja jälkeen pyöräretken, kun palattiin takaisin lähtöpisteeseen.

Lenkki oli virkistävä. Vauhtikin sopivan leppoisa, keskimäärin 12 km / tunnissa mentiin kännykän reittisovelluksen mukaan. Retki sai hyvin silmät ja keuhkot avattua. Oikein huomasi, miten aurinko alkoi suhteellisen nopeasti lämmittää, kun matka eteni. Samalla myös huomasi, miten paljon autoja on aamuliikenteessä. Pyöräilijöitäkin toki, mutta voi kauhistus! Ilman kypärää...

Pieni lepotauko kului kahvisantsikuppia nautiskellen torilla auringossa, vilinää ja ihmisiä seuraillen. Kävin myös läheisellä kirppiksellä sovittamassa muutamat farkut. Ei tullut löytöjä, eli ei mennyt euron euroa. Hyvä minä! - Saavutus päästä kirppikseltä ulos ilman ostoksia.

Kun vajaa tunti oli aikaa pyöräilystä kulunut, Ystäväni jo ilmoitteli, että työpäivänsä on pulkassa. Hän olikin aloittanut tosi aikaisin, jo kolmen pintaan aamuyöllä. Keskustassa kun hän asuu, niin suuntasimme suorilta kaupungin kulmilla tapahtuvalle kävelylenkille. Ei siis mitään hikilenkkiä. Kävelyä, niin, että pystyy kuulumisia samalla vaihtamaan. Kävelimmekin, reippaat, vähän toista tuntia. Sovittiin, että uusiksi taas. Ja samaa myös pururadalla, ennenkuin talvi tulla tupsahtaa ja pururadoista tulee latupohjia.

Päätin palkita itseni urheilusaavutuksistani ja hain take away -salaattia keskustan ruokakaupasta. (Aika hyvä ruokabisnes). Mukaan tarttui myös muuta liikkujan ruokaa, kuten esim. tarjouksessa ollutta proteiinirahkaa, sekä hedelmää. Okei okei...myös tummaa suklaata... Vähän on siis ruokavalio edelleen hakusessa...hih! Mutta ei se ole maailmanloppu. Päinvastoin : Tässähän on menossa uusi alku!

Työnhakua (ajatuksia) osa 1

Miten haasteellista onkaan tämän päivän työnhaku. Nyt sen ihan omasta kokemuksesta taas muistan, tai tajuan. Ensinnäkin siksi, että täällä Suomen kolkassa, missä asun, työpaikkoja (julkisessa haussa) ei vaan kovin montaa ole minun alaani edustavalle ihmiselle. Toisekseen, sitten kun on, niin sitten hakijoita yhtä paikkaa kohti on helposti sen parisensataa... - Huoh! Parisensataa!

Sitten kun mietin itse työnhakua, niin mistä sitten aina nousee se vaatimattomuus. Siis tarkoitan sitä, kun työnhakuilmoitusta lukiessa tyypillisen naisihmisen tapaan katson kauhulla pätevyysvaatimuksia, tai työnantajan odotuksia / toiveita paikkaan valittavalta, niin mietin vain sitä, että en ole sitä, enkä tätäkään ja enkä tosiaan omaa tuotakaan ominaisuutta. Muistamatta ollenkaan sitä, mitä kaikkea sitä, tätä ja tuotakin voinkin olla. Siis : Hyvä Nainen, pois turha vaatimattomuus! Hakeehan ne miehetkin, etenkin jos paikka yhtään vaikuttaa kiinnostavalta.

Kun viimein päätän uskaltaa hakea jotain ilmoitettua paikkaa, niin sittenhän se vasta alkaakin se hakemisen vaikeus. Miten voinkaan sanoja saada kääntymään erilaisiin asentoihin ja asanoihin. Mistä aina löydänkin ne kaikkein monimutkaisimmat lauserakenteet. Sanojen loppupäätteet. Kummalliset tilkesanat. Rukkaan ja puserran, vuodatan verta, hikeä ja kyyneleitä. Eikä siltikään lopputulema miellytä ja kuulosta siltä, miltä sen ns. pitäisi. Ainakaan ja etenkään omasta mielestä. - Argh!

Tai entäpä jos sittenkin vain päätän käyttää sitä vanhaa tuttua ja turvallista hakemuspohjaa. Aina kun ei vaan irtoa! - Ei kait hyvä sekään. Sikäli kun uravalmentajia on uskominen, hakemuksen kait pitäisi olla haettavan paikan mukaan. Sama CV:n kanssa. Niin ne sanovat. Entäpä osaako joku kertoa, miten pitkä sitten on ns. oikean mittainen hakemus ja ansioluettelo? - Minä en ainakaan.

Näillä tuotoksilla sitten tulisi erottua kanssahakijoistani. - Joopa! Miten voin olla persoonallinen ja omintakeinen, menettämättä katu-uskottavuuttani ja olla vaikuttamatta yli-ihmiselle. Että hakemus ja CV tosiaan olisivat minua, omaa itseäni ja kertoisivat minusta. Ei kait siis sen pitäisi olla rakettitiedettä, kun aiheena ja kuvauksen ja kerronnan kohteena on oma itse.

Tai sitten jos se nimenomaan onkin vaikeaa juuri siksi. Josko en tunnekaan itseäni riittävästi. Tunnista omia vahvuuksiani tai persoonani lonkeroita ja ulottuvuuksia. Olisiko nyt aika tutustua? Kaiken lisäksi muutenkin meille suomalaisille tuntuu olevan vaikea avata itseään. Se vaatimattomuus iskee jälleen! - Miksi?

Paljon on mietintää ja kysymyksiä näissä. Eikä vastauksia. - Ainakaan työnantajilta.

Sillä onpa tämäkin koettu (vieläpä useamman kerran), että olen hakenut ja mielestäni ihan hyvälläkin hakemuksella. Sitten ei vaan työnantajasta kuulu mitään. Edes siinä vaiheessa, kun rekrytointi on maalissa ja hakijoiden joukosta löydetty toivottu työntekijä. Eli missä on alkeellisimmat käytöstavat? "Kiitos hakemuksestanne ja mielenkiinnostanne paikkaamme x  ja yritystämme x kohtaan." Valitettavan usein tuntuu tämä työnantajilta unohtuvan. Melko ikävää ja todellakin huonoa mainosta ko. tahosta. - Pitäkää tunkkinne!

Vaatekaapista ulos

Tämä asia on nyt siirtynyt, eli olen sitä siirtänyt ja siirtänyt. Olen halunnut nauttia vielä näistä kesäisen oloisista päivistä, mitä on osallemme suotu. Ei ole kiinnostanut alkaa tupahommiin, kun ulkoilmaelämä on houkuttanut enemmän syysauringon paistaessa ja maalatessa maisemaa houkuttelevan näköiseksi. Nyt on ollut  lämmintä ja hyviä ulkoilusäitä. Päiväaikana siis lähes kesäistä. Siksi olen ajatellut, että ehtiihän sitä sitten kun on sateisempaa ja synkempää, silloin kuin ei juuri innostu lähtemään ulos. 

Ai, että mikäkö asia? - Nooooh...  Pitäisi kurkistaa mitä kaikkea kaapeista löytyy. Käydä läpi kaikki kaapit. Siis vaatekaapit. Katsoa ja hämmästyä(?), mitä kaikkea ne on syöneet. Ensinnäkin siksi, että tässä kodissani ja asunnossa ei ole liikaa kaappitilaa. Toisekseen siksi, että tiedän niiden olevan aivan liian täysiä.

Tunnustan, että pidän kauniista vaatteista, kengistä ja laukuista. Minusta on kiva yhdistellä eri värejä ja kuoseja, sekä tehdä eri käyttötilanteisiin ja tilaisuuksiin pukeutumiskokonaisuuksia. Pidän väreistä ja saan niistä energiaa. Käydessäni kirppareilla mukaan tarttuu toisinaan myös jotain asusteita,  kuten huiveja, koruja, vöitä... Monenlaista, kyllä.  Ja nytkö ajattelin luopua. - Saapa nähdä, sillä vaikeaa se toisinaan on, myönnetään, se luopuminen.  Eli varastoissani on : vaatteita, kenkiä, laukkuja, huiveja, vöitä...  Aivan liikaa säilytystiloihin nähden.

Puolustuksenani on todettava, että olenhan minä aika-ajoin, ja viimeksi noin vuosi sitten penkonut vaatekaappia. Silloin(kin) latasin vaatteita pusseihin  lajitteluajatuksella, että mitä annan katsottavaksi Ystäväni tyttärille 1 ja 2, kelpaako heille, tai mitä ujutan keräyslaatikkoon lähikaupan nurkilla, ja mitä sitten vaan kertaisesti heitetään pois. Sen vuoden takaisen jälkeen mylläsin vaatekaappia keväällä, kun käänsin kauden talvesta kesään. Mutta kuten todettua, varsinaista lajittelua tein noin vuosi sitten ja aika hennolla kädellä. Näin se aika vaan menee. Vuosi on kulunut. Kaappeihin on tullut lisääkin tavaraa sen jälkeen...  - Minä, parantumaton...

Nyt ehkä osan voisi koettaa myydäkin. Niistä voisi saada pientä tuloa. Voisin viimein alkaa luopua myös astioista yms. keittiötarvikkeista, mitä en tarvitse, tai mille ei ole käyttöä. Myyntiin siis ehkä niistäkin. En vaan tiedä, miten niitä hinnoitella. Ehkä siis lahjoituskin tulisi kyseeseen. Täytyy vielä pohtia näitä vaihtoehtoja.

Miten luopuminen onkin niin vaikeaa? Tai luopumisen aloittaminen? Tekee mieleni vain kysyä... 

Verhoa vessan ikkunaan virkaten

Löysin kivan mallin vanhasta kirpparilta pilkkahinnalla myydystä käsityölehdestä. Lehdessä oli useampikin virkkausmalli, mitkä viehätti, niin se päätyi kassan kautta kotiin.

Sitten muutamaa viikkoa myöhemmin uudelleen lehteä kotona selatessa muistin Kummitytön äidin. Siitä, kun hän on puhunut haluavansa vessan pikkuikkunaan virkatun verhon, koko sen 40 x 40 senttiä, noin. Malleja tai ohjeita hän oli joitain löytänyt ja jo esitellytkin minulle.

Kun mallin olin lehdestä päättänyt, muistin itselläni olevan varastossa joskus ostettua 6-säikeistä kalalankaa. Luonnonväristä. Siitä se sitten lähti samointein alkuun, kakkosen koukulla, ilman mallitilkkua, tietenkin (nolo?). Olin jo mallia kolmanneksen verran tehnyt, kun olin sitä mieltä ettei työn jälki miellytä minua. Ketjusilmukat näyttivät liian löysiltä ja ruudut olivat ihan lintallaan... - Ei hyvä, ei tohdi sanoa, että ite tein. Siis purkuun...

Kätköistäni kaivoin 1,5 koon koukun. Iskemättömästä pakkauksesta keväisen Tallinnan tuliaiseni, ihan itselleni. Sellainen ergonominen, hyvin suunniteltu kapistus, mistä saa hyvän ja napakan otteen, eikä sillä koukutellessa taida rannekaan väsyä, kuten perinteisen koukun kanssa toisinaan tahtoo käydä. Siis operaatio "uusi aloitus" samalla ohjeella. Lähtö vaikuttikin heti melko hyvälle. Mistä luonnollisesti innostuin lisää ja sainkin nopeasti tämän tuotoksen jo puolivälin paikkeille, kun sitten jo tohdin kertoa kummitytön äidille, että tulossa olisi, jos vaan välttää.

Kuitenkin edelleen pulma oli ilmeinen. Pulma tai ongelma, siis se, miten ruudut saisi venymään korkeutta. Ilman pingotustakin. Siihenhän minä Kummitytön äidiltä jo apuja kyselinkin. Saman kysymyksen lähetin esitin myös toiselle käsitöitä harrastavalle Ystävälleni, joka sitten ehdotti pitkiä pylväitä pylväiden sijaan. Tekele kuitenkin jäi hetkeksi ns. vaiheeseen.

Siitä muutamaa päivää myöhemmin, käydessäni Kummityttöä perheineen tervehtimässä, pääsin tuohon asti aikaansaamaani tuotosta esittelemään Kummitytön äidille. Tuotos oli mittaamatta, tietenkin. Ei se haitannut, sillä innolla mallasimme tekosta tulevaan käyttöpaikkaan ja leveys vaikuttikin vallan passelille ja hyvälle. Ruudut tosin eivät edelleenkään aivan minua miellyttäneet ja tuntuikin, että verho jää ns. matalaksi, kun mallikerta on valmis.

Testasimme Kummitytön äidin kanssa vähän pätkää niillä pitkillä pylväilläkin, mutta niiden jälki ei miellyttänyt meidän kummankaan silmää. Lehden kuvaa yhdessä katselimme, ja aavistuksen geometrinen lehdykkä- tai kukkamalli kuitenkin viehätti tulevaa saajaansa sen verran, joten minä reippaana lupasinkin, että teen sen aloituksen vielä uudelleen. Tämä siksi, että yllättäen keksin voivani lisätä pari tyhjää verkkokerrosta alkuun, ja sama sitten loppuun, josko sitten lopputulema olisi enemmän nelikulmio. Loppu sitten hoidetaan tavalla tai toisella pingottaen, jotta aikaan saadaan neliö.

Siellä sitten Kummitytön veljiä nrot 1 ja 2 viihdyttäessäni ja samalla Anoppikokelaalle kännykkään puhuessani tosiaan purkasin toistamiseen siihen astisen aikaansaannokseni. Kummitytön äiti piti minua hulluna. Tai hymyillen hän sen sanoi. Totesin takaisin, että ei minun luonteellani sitä hän voi kenellekään esitellä minun tekemänäni, jos lopputulema ei miellytä edes itseänikään.

Palasin kotiin ja niin sitten saman vierailupäivän iltana vielä kaksi kertaa virkkasin aloitusketjun silmukat ja tästä toisesta kerrasta operaatio "vielä kerran uudelleen aloitus". Siitä on nyt noin viikko aikaa. Työ on puolivälin paikkeilla ja on tarkoitus saada jatkettua projektia. Muutamana päivänä vaan ei ole ehtinyt. En vieläkään ole satavarma siitä, että onko lopputulemana vieläkään sitä mitä haen, mutta väittäisin, että tähän asti yritys on ainakin ollut kova! Jollain lailla uskon, että tämä työ tulee vielä valmistumaankin. Kenties siis ehtii vaikka jo ensi viikolle...


edit: kuva 19.9. valmistuneesta verhosta ennen pingotusta lisätty 24.9.2014 / liekki

"Isolla kirkolla" kylässä

Vietin viikonlopun Helsingissä Ystäväni luona. Pitkästä aikaa matkustin junalla. Myös yksin. Olin melkein kauhuissani, kuinka kovaa junaa ajavat, lähes 200 km / tunnissa. Ja oli kuitenkin vain IC-juna, eikä Pendolino. Yllätyin myös siitä, miten Kerava-Lahti oikorata todellakin oikoo matkanteossa. Ei tarvinnut vaihtaa junaa välillä, kun täältä kolkasta maata matkusti "isolle kirkolle", tai sieltä tänne. Aikaakin meni huomattavasti vähemmän kuin ennen. Istuin paluumatkalla tasan 1 h 20 min junassa. Mielestäni varsin kohtuullinen aika ja matkantekokin suhteellisen huoletonta. Melko jouhevaa siis.

Kävin jo ajattelemaan millaista olisi istua työmatkoja junassa. Nykytekniikka kannettavine ja älykkäine laitteineen on muuttanut asioita ja työntekoa paljon. Eli jotain työtä pystyisi junassakin tekemään. Toki 1 h 20 min yhteen suuntaan on sama tuplana jos työpäivää ajatellaan ja se on melko paljon, vaikka pitäisi työstään. Jos tämän työpäivän kertoo viidellä, niin sitten aika on jo huomattavan paljon. - Mutta entäpä jos tosiaan pitäisi työstään? - Tai entäpä jos työ olisi sellaista, että se mahdollistaisi etätyön tekemisen yhtenä päivänä, tai jopa parina päivänä viikossa? - Hmm...

Näin Ystäväni söpöisen pienen(?) kodin ensimmäistä kertaa. Täytyy sanoa, että se oli kodikas kaikkine 26 neliöineen. Neliöitään tilavampi ja oikein kompakti. Munkkivuori alueena oli jotain sellaista, että tuli tunne, että se oli aikaa, kun talot olivat vielä taloja. Jos asuisin kerrostalossa, haluaisin nimenomaan sitä 50- ja/tai 60-luvun henkeä. Ystäväni omaa myös silmää kaikelle kauniille ja yksityiskohdille sisustuksessa, niin mikäpä siinä, eli viihdyin. Meillä oli ihan mukavaa ja sovussa elelimme sen pari päivää, mitä yhdessä vietimme. Tosin lauantai-päivä ja sunnuntai ennen paluumatkaa vierähtivät pitkälti kaupungissa, joten emme me pelkästään hänen kodissaan istuneet.

Kelit tosiaan suosivat reissussa ollessa. Oli suorastaan kesäisen lämmintä ja aurinkoista. Vaikkakin varjoisissa paikoissa olikin viileämpää ja kosteampaa, silti säät hellivät meitä. Helsinki näytti siis parhaat kasvonsa. Kun vielä seurana oli hyvä Ystävä, niin voi jo sanoa, että minä oikeasti viihdyin. Paljon näimme ja koimme, vaikka sitten kuitenkaan emme ehtineet paljoakaan. Sama siis uusiksi, näin toisillemme lupasimme, kun lähdin paluumatkalle kotiin.

Kiitos ja vilkutus :) Ystävälleni, jos tämä teksti ikinä päätyy luettavaksesi. 

Hakusessa - todellakin!

Nyt uuden elämänvaiheen myötä tuli mahdollisuus ja aikaa kirjoittaa enemmän. Olen jo aiemmin ajatellut aloittavani  (tai jatkavani) kirjoittamista, nyt sitten tällä kertaa blogin muodossa. Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää lähes koko elämäni.  Taustalta löytyy muun muassa aloitettuja päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, pöytälaatikkorunoja, mietelauseita, sähköposteja, tekstiviestejä, onnitteluvärssyjä, hassuja kalenterimerkintöjä, jne...

Ja mistä sitten NYT on tarkoitus kirjoittaa. - Jaa-a... Tässä sitä nyt ollaan.

Aika tulee näyttämään, minne suuntaan ja millä imulla tämä lähtee minua viemään. Sillä ylipäätään tuon blogin nimen keksiminen oli turkasen vaikeaa. Sitten se yhtäkkiä jysähti päähäni, ensimmäisenä päivänä syyskuuta, ensimmäisenä päivänäni työttömänä. "Hakusessa" kuulostaa niiiiiiin sopivalta ja minun makuiseltani. Kaikessa lyhykäisyydessään näin! Sillä sitähän se on, ikuisen etsijän, tutkiskelijan ja kokeilijan elämä.

Tarkoitus lie ylipäätään asioiden pohtiminen ja luonnostelu kirjallisesti, ja saada aikaan julkaisukelpoista tekstiä. Aiheet löytynevät juuri työttömäksi jääneen noin nelikymppisen naisen ajatuksista ja pohdinnoista elämästä, sekä arjen pyörittämisen ihmeellisyydestä. Työnhaun lisäksi tekstit tulevat muodostumaan harrastuksistani, muutamana esimerkkinä mainiten : käsityökokeiluja, kirpparilöytöjä, ruuanlaittoa ja leivontaa, pienimuotoista liikuntaa ja retkeilyä luonnossa, lukemista, sekä yleisesti ajan ja maailmanmenon seuraamista. Tärkeässä osassa elämässäni ovat tietenkin myös Mieheke, Ystäväni, Perheeni. Mukaan mahtunee myös runsain mitoin itsensä etsimistä, toivottavasti toisinaan myös löytämistä.

Jos tämän blogin matkaan seikkailemaan lähdet, en edes uskalla luvata, mitä tulet kanssani kokemaan. Sen näkee vain mukana elämällä. Elikäs siis, jos näin päätät : Lämpimästi tervetuloa mukaan, rinnalleni kulkemaan! :)