Kohtaamisia

Onkohan koiran omistajat onnellisempia ihmisiä, kuin koirattomat ihmiset? - Tuo kysymys tuli mieleeni eräänä aamuna lenkkeillessäni yksin, ilman koiraa (eihän minulla koiraa olekaan). Vastaan tuli aika monta koiran ulkoiluttajaa. Oli isompaa koiraa, oli pienempiä koiria. Ulkoiluttajat eri-ikäisiä, eri näköisiä, eri sukupuoltakin. Yksi asia kuitenkin heitä selvästi yhdisti. Lähes kaikki ulkoiluttajat näyttivät hymyilevän.

Toki olin sinä aamuna itse hyvällä tuulella. Ehkä katsoinkin tavallista tarkemmalla silmällä ensin kauempaa vastaantulevaa koiraa ja sitten viimeistään kohdatessa ulkoiluttajaansa. Siksi tuntui, että lähes kaikki hymyilivät minulle.

Tästä voi päätellä jotain. Eli pienellä eleellä, hymyilemällä, tai vaikka vain katsomalla ystävällisesti tai ehkä toisen huomioimisella hänelle tärkeän asian (vaikka sitten sen koiran) kautta, saa melko varmasti vastavuoroisesti jotain takaisin. Vähintään jonkinlaisen katseen, ehkä hyväksyvän hymyn tai kenties tervehdyksen, tai jopa jonkun lauseen. Ja mikä uskomatonta, että tämä kaikki ihan toisilleen vieraiden kohtaajien kesken.

Mutta siihen kysymykseeni, että ovatko koiran omistajat onnellisempia ihmisiä. Ei välttämättä, mutta koiraa ulkoiluttavien ihmisten kanssa ylläolevan kaltaisia tilanteita tulee luontevammin, kuin tavatessa toinen ventovieras kadulla sellaisenaan, ilman "välineitä". Koska nyt kun alan tarkemmin pohtia, niin samantyyppistä voi saada aikaan, jokin muukin "väline" kuin koira. Kuten esimerkiksi lapsi, kävelysauvat, iloinen pipo, tai vaikkapa rollaattori. Kun sitten taas kännykkä ei käy tässä kohtaa tuoksi välineeksi. Päinvastoin, se ehkä, jos mikä, saattaa jopa sulkea sen kohtaamisen pois.

Silti kuinka paljon katukuvassa ja muissakin kohtaamisissamme onkaan läsnä tavalla tai toisella kännykkä! Tuo käsiimme kiinni kasvanut kapistus. Sitä näppäillään, sitä kosketellaan ja hivellään, nostaen välillä korvalle, mikä tosin on tänä päivänä vähenevää, olen huomannut. Tai jos se kapistus ei ole kädessä, se on käden ulottuvilla, tai taskussa ja siihen on kuin napanuorana liitetty kuulokkeet. Usein tällä viritelmällä vastaantulevaan ihmiseen,  ei saa minkäänlaista kontaktia. Hän on kuin toisessa ulottuvuudessa, kuin jonkinlaisen kuplan sisällä, lisäksi silmissään etäinen katse.

Missä me kohtaamme toisemme? Tiedon valtateilläkö, jossain bittiavaruudessa. Lukemalla What's up'ista, tai Facebook'ista. Kokoonnumme ja verkostoidumme, liitymme toisiimme megatavuin ja näissä kohtaamisissa tunteemme hymiöin ilmaisemme.  Tekniikka on hienoa, ihmeellistäkin. Sillä kun ajattelen, niin tyydyttäähän tekniikan kautta virtuaalinen kohtaaminen kuitenkin aika montaa aistia : näön, kuulon, ehkä sitä tuntoakin on mukana jonkinverran. Mutta ne alkeellisimmat aistit, maku ja haju, tyystin puuttuvat. Niitä ei ainakaan vielä voida siirtää, vaikka olisi kuinka nopea laajakaista.

Voisiko olla niin, että mitä useampi aisti on käytössä kohdatessa toinen ihminen, sen täyde(llise)mpi yhteys voi syntyä jopa tuntemattomien kesken.  Ja sitten eri aistien yhdistyessä ihmisen onnellisuus lisääntyy. - Mene ja tiedä, mutta kohdataan toisiamme, tavalla tai toisella.