Työnhaun realiteetteja

Vähän reilu kuukausi kulunut työttömänä. Hakuja ollut - ja mennyt. Yritystä siis ollut! Nytkin parhaillaan hakuja menossa. Hakuja myös suunnitelmissa. Hakuja edelleen jatkettava. Jatkettava, ja taas jatkettava. Työnhaku käy työstä, olen huomannut.

Vaihtoehdot? - Tällä alueella julkisessa haussa olevat alani paikat ns. kiven alla. Tilanne lie vielä pahenemassa. Meitä samassa tilanteessa olevia on aika monta. Muutama viikko sitten alueellisessa sanomalehdessä oli artikkeli, että suurin osa Kaakkois-Suomen työttömistä korkeastikoulutetuista on tradenomeja ja insinöörejä. - Mahtavuutta!

On siis ollut pakko laajentaa hakureviiriään. Olenkin myös seurannut Päijät-Hämeen kaupungeista esim. Lahden ja Heinolan työpaikkoja. Taitavat nämä kaupungit olla työnhakualuettanikin. Ei näilläkään paikkakunnilla aihetta juhlaan julkisessa haussa olevien paikkojen suhteen. Nyt sitten seuraan yhä enenevässä määrin Helsingin työpaikkoja. Nyt paria paikkaa hakenutkin.

Vaan voihan se olla pääkaupunkiseudulla työnantajilla hämmästystä, että nelikymppinen nainen maakunnasta, vajaan puolentoista tunnin junamatkan päästä, hakee meiltä töitä. Joo-o... - Sillä valitettava totuus taitaa olla se, että nelikymppinen nainen on aika heikossa asemassa työnantajan silmissä. Myös täällä maakunnassa. - Miksi kummassa näin?

Voisihan sitä ihan näin esimerkiksi ajatella, että tässä iässä ei olisi enää poissaoloja pienten lasten vuoksi... Eikä enää nuoruuden särmiä ja / tai kokemattomuutta... Tämän ikäisestä voisi saada sitoutuneen ja motivoituneen työntekijän. Ihmisen, joka on oppinut löytämään vahvuutensa ja ymmärtäisi olevansa osa kokonaisuutta, ehkä jopa  toimien työssään sen mukaisesti... Eikä nelikymppinen ihminen ole vielä edes ihan keski-iässä, saatikka elämänsä puolivälissä, kun elinikäodotuskin on jo reilusti yli 80 vuotta.

Ihan välttämättä siis, sorry vaan, ei tekisi mieli työnhaun yhteydessä ikäänsä ilmoittaa. Etenkin, kun jotenkin koen itseni, ainakin pääasiassa, vielä suhteellisen nuoreksi, joskus jopa nuorekkaaksi, vaikka ajattelenkin joistain asioista vanhanaikaisesti. Koen itseni ihmiseksi, joka vielä jaksaisi innostua ja tehdä, silläkin uhalla, että eläköityminen siirtyi tuonnemmaksi. Samaa voin, ihan vilpittömästi, sanoa samanikäisistä ystävistäni ja / tai tuttavistani.

Olikohan tässä riittävästi itseni motivoimista? Tarkoitus soittaa eräälle työnantajalle Helsinkiin ja kysellä vähän lisää... - Tsemppiä minulle! :) Toivoo, minä :)