Värejä ja lauseenmuodostusta

Nyt on ollut työnhakuun liittyvää projektia. Olen yrittänyt muokata cv:ni tämän päivän tilanteen tasalle. Olen lisäksi pohtinut millaisen ilmoituksen haluan itsestäni näkyvän työkkärin cv-netissä. Olen myös pohtinut avoimia hakemuksia. Äääääh! - Vaikeaa ja haasteellista. Taas jälleen! Kirjoittaa olen saanut, niin blogi on jäänyt vähemmälle.

Viime viikolla ulkoilut, tai lenkkeilyt jäivät vähemmälle, kuin edellisellä viikolla. Osin siksi, kun alkuviikosta uhkasi pientä flunssaa pukata. Kiitos suolavedellä kurlaamisen ja nenäkannulla huuhtelun ja rauhallisen elon taisin - kop kop - toistaiseksi välttää sen flunssan. 

Sunnuntaina ompelukoneen lainausreissulta kotiin ajellessa (kiitos ihmeelliselle Ystävälleni Päijät-Hämeeseen!) ja eilen illansuussa ilmaisten trikookuteiden keralla (kiitos ihmeelliselle Ystävälleni näille kulmille!) kotiin ajellessa ja vielä illalla Miehekkeen kanssa lenkitellessä katselin joka paikassa puita. Olen innostunut kuin lapsi!

Siispä tänään aamulla kävin lenkillä ja yritin kamerakännykällä kuvata aurinkoisen sään mukanaan tuomia mahtavia väriloistoja. Kyllä nyt on ruska kauneimmillaan! Vielä on lehdet puissa, koivuissa, vaahteroissa, haavoissa. Tuuli niitä lehtiä lennätteli aamulla jo kovasti ja jos ensi yönä saadaan pakkasta, niin sitten alkaa tapahtua muutoksia... Katsokaas nyt näitä värejä :

Ihan mahtavia, upeita - eikös? Huom. Ilman kuvankäsittelyä! (Yhdestä kuvasta rajasin pois vieraan ihmisen). Nämä kuvat on otettu kolmen viimeisen päivän aikana vähän eri vuorokaudenaikoina. 

Olenkin siis yrittänyt ammentaa voimaa väreistä. Tämä myös virkkailun saralla. Sillä olen virkannut (jatkuu edelleen...) erivärisiä kukkasia helpoksi toteamallani ohjeella. Nyt sitten muhimassa ideoita, miten jatkojalostan niitä eteenpäin.  Yritys myydä niitä(kin) lokakuisen lauantain kirpparitapahtumassa, mihin ilmoittauduin viime viikolla. Eli siis vaatekaappeihin(kin) pitäisi ehtiä kurkistaa. - Kjääks!

Kaikenlaista, mutta sitten ei juuri mitään erityistä, syyskuun osalta. Se kuukausi sitten kulunut, näin työttömänäkin.

Omenaista ja pihlajanmarjojen punaista

Kotini sisääntulon vieressä kasvaa komea pihlaja. Tänä syksynä marjoja on ollut valtavina ja isoina terttuina. Lisäksi yksittäiset marjat näyttävät suurilta ja hyvänlaatuisilta. Mitähän tämän perusteella pitäisi vetää johtopäätöksiä talvesta? "Ei pihlaja kahta taakkaa kanna" tai "Tulee pitkä ja runsasluminen talvi." - Kyllä vanha kansa tietää.

Nooooh... Talven tulo ja pituus jäänee nähtäväksi. Vaan tosi pian tuli lämpötilat alas nyt yhdessä vuorokaudessa. Nimittäin sunnuntaina oli iltapäivällä ja aika pitkälle iltaan vielä noin 15 astetta. Vuorokautta myöhemmin, eilen maanantaina, jo paleli. Olisi pitänyt olla hanskat huivin lisäksi. Ehkä päähinekin. Tuuli ja vettä vihmoi ihan reilusti. Illalla ei ollut enää kuin pari-kolme astetta lämmintä. Iik! Tälläisestä syksystä minä EN pidä.

Olen nyt puuhannut omenoiden parissa. Olen ollut perheellisen Ystäväni apuna tuoremehuasemalla ja oppinut paljon sen toiminnasta. Lisäksi olen saanut omenoita jo aiempien lahjusten lisäksi lisää, eli vajaan muutaman pussillisen eri lajikkeita, mm. punakanelia. Yhden pussin annoin ystävälleni, yhden vein sokereiden ja muutamien purnukoiden keralla anoppikokelaalleni, kun hän halusi välttämättä keitellä hilloja minulle ja meille. Yksi reilusti vajaa pussillinen jäi itselleni jatkojalostettavaksi. Omenaa sellaisenaan, omenaa lohkoina aamuisen kaurapuuron seassa, omenaa piirakassa, omenaa paistoksessa, omenaa herkkupuurossa, omenaa kuivaten uunissa, omenaa lenkkimatkan varrella ("Saa ottaa"), omenaa, omenaa... - Uuuh! "On niin omenainen olo!"

Siis voinkin edellisen jälkeen todeta, että olin innosta puhisten jo ainakin viikon verran katsellut kotioven viereistä pihlajaa poimimaan kutsuvine valtavine terttuineen... Haaveillen, että tänä syksynä kyllä keitän elämäni ensimmäiset pihlajanmarjahyytelöt. Odotin rauhassa ja nyt kun tiesin, että viime yönä oli kylmä, ehkei aivan miinuksella, mutta jo melko lähellä, niin nyt vähän aikaa sitten kävin jokusen tertun riipimässä. Eikä pihlajassa huomaa eroa!

Nyt on tässä kirjoittamisen ohella pihlajanmarjamehupohja (ei omenia!) keitetty ja illalla lie hyytelö valmiina purkeissa. Ans kattoo ny ja miten on lopputulema, vai täytyykö todeta, kuten kettu: "Happamia!"

edit: kuvat lisätty 24.9.2014 / liekki

Liikuntasuorituksia

Aamulla oli kylmä. Minua väsytti. Puuroa mikrossa aamupalaksi, sekä kahvia. Lähdin "Liikkujan viikon" fillaritapahtumaan. Pyöräilin siis torille aamupalalle ja siitä sitten ryhmän kanssa opastetulle pyörälenkille. Tunnin keikka ja osallistujia sen parisenkymmentä. Minä nuorimmasta päästä osallistujia. Marjanmyyjä torilla (perkaamaton puolukka 12 e / 10 l, sisältäen sangon, puhdistettu 25 e / 10/ l, sis. sangon) sai enemmän suosiota. Ihmisiä oli hänellä reilusti jonossa ennen ja jälkeen pyöräretken, kun palattiin takaisin lähtöpisteeseen.

Lenkki oli virkistävä. Vauhtikin sopivan leppoisa, keskimäärin 12 km / tunnissa mentiin kännykän reittisovelluksen mukaan. Retki sai hyvin silmät ja keuhkot avattua. Oikein huomasi, miten aurinko alkoi suhteellisen nopeasti lämmittää, kun matka eteni. Samalla myös huomasi, miten paljon autoja on aamuliikenteessä. Pyöräilijöitäkin toki, mutta voi kauhistus! Ilman kypärää...

Pieni lepotauko kului kahvisantsikuppia nautiskellen torilla auringossa, vilinää ja ihmisiä seuraillen. Kävin myös läheisellä kirppiksellä sovittamassa muutamat farkut. Ei tullut löytöjä, eli ei mennyt euron euroa. Hyvä minä! - Saavutus päästä kirppikseltä ulos ilman ostoksia.

Kun vajaa tunti oli aikaa pyöräilystä kulunut, Ystäväni jo ilmoitteli, että työpäivänsä on pulkassa. Hän olikin aloittanut tosi aikaisin, jo kolmen pintaan aamuyöllä. Keskustassa kun hän asuu, niin suuntasimme suorilta kaupungin kulmilla tapahtuvalle kävelylenkille. Ei siis mitään hikilenkkiä. Kävelyä, niin, että pystyy kuulumisia samalla vaihtamaan. Kävelimmekin, reippaat, vähän toista tuntia. Sovittiin, että uusiksi taas. Ja samaa myös pururadalla, ennenkuin talvi tulla tupsahtaa ja pururadoista tulee latupohjia.

Päätin palkita itseni urheilusaavutuksistani ja hain take away -salaattia keskustan ruokakaupasta. (Aika hyvä ruokabisnes). Mukaan tarttui myös muuta liikkujan ruokaa, kuten esim. tarjouksessa ollutta proteiinirahkaa, sekä hedelmää. Okei okei...myös tummaa suklaata... Vähän on siis ruokavalio edelleen hakusessa...hih! Mutta ei se ole maailmanloppu. Päinvastoin : Tässähän on menossa uusi alku!

Työnhakua (ajatuksia) osa 1

Miten haasteellista onkaan tämän päivän työnhaku. Nyt sen ihan omasta kokemuksesta taas muistan, tai tajuan. Ensinnäkin siksi, että täällä Suomen kolkassa, missä asun, työpaikkoja (julkisessa haussa) ei vaan kovin montaa ole minun alaani edustavalle ihmiselle. Toisekseen, sitten kun on, niin sitten hakijoita yhtä paikkaa kohti on helposti sen parisensataa... - Huoh! Parisensataa!

Sitten kun mietin itse työnhakua, niin mistä sitten aina nousee se vaatimattomuus. Siis tarkoitan sitä, kun työnhakuilmoitusta lukiessa tyypillisen naisihmisen tapaan katson kauhulla pätevyysvaatimuksia, tai työnantajan odotuksia / toiveita paikkaan valittavalta, niin mietin vain sitä, että en ole sitä, enkä tätäkään ja enkä tosiaan omaa tuotakaan ominaisuutta. Muistamatta ollenkaan sitä, mitä kaikkea sitä, tätä ja tuotakin voinkin olla. Siis : Hyvä Nainen, pois turha vaatimattomuus! Hakeehan ne miehetkin, etenkin jos paikka yhtään vaikuttaa kiinnostavalta.

Kun viimein päätän uskaltaa hakea jotain ilmoitettua paikkaa, niin sittenhän se vasta alkaakin se hakemisen vaikeus. Miten voinkaan sanoja saada kääntymään erilaisiin asentoihin ja asanoihin. Mistä aina löydänkin ne kaikkein monimutkaisimmat lauserakenteet. Sanojen loppupäätteet. Kummalliset tilkesanat. Rukkaan ja puserran, vuodatan verta, hikeä ja kyyneleitä. Eikä siltikään lopputulema miellytä ja kuulosta siltä, miltä sen ns. pitäisi. Ainakaan ja etenkään omasta mielestä. - Argh!

Tai entäpä jos sittenkin vain päätän käyttää sitä vanhaa tuttua ja turvallista hakemuspohjaa. Aina kun ei vaan irtoa! - Ei kait hyvä sekään. Sikäli kun uravalmentajia on uskominen, hakemuksen kait pitäisi olla haettavan paikan mukaan. Sama CV:n kanssa. Niin ne sanovat. Entäpä osaako joku kertoa, miten pitkä sitten on ns. oikean mittainen hakemus ja ansioluettelo? - Minä en ainakaan.

Näillä tuotoksilla sitten tulisi erottua kanssahakijoistani. - Joopa! Miten voin olla persoonallinen ja omintakeinen, menettämättä katu-uskottavuuttani ja olla vaikuttamatta yli-ihmiselle. Että hakemus ja CV tosiaan olisivat minua, omaa itseäni ja kertoisivat minusta. Ei kait siis sen pitäisi olla rakettitiedettä, kun aiheena ja kuvauksen ja kerronnan kohteena on oma itse.

Tai sitten jos se nimenomaan onkin vaikeaa juuri siksi. Josko en tunnekaan itseäni riittävästi. Tunnista omia vahvuuksiani tai persoonani lonkeroita ja ulottuvuuksia. Olisiko nyt aika tutustua? Kaiken lisäksi muutenkin meille suomalaisille tuntuu olevan vaikea avata itseään. Se vaatimattomuus iskee jälleen! - Miksi?

Paljon on mietintää ja kysymyksiä näissä. Eikä vastauksia. - Ainakaan työnantajilta.

Sillä onpa tämäkin koettu (vieläpä useamman kerran), että olen hakenut ja mielestäni ihan hyvälläkin hakemuksella. Sitten ei vaan työnantajasta kuulu mitään. Edes siinä vaiheessa, kun rekrytointi on maalissa ja hakijoiden joukosta löydetty toivottu työntekijä. Eli missä on alkeellisimmat käytöstavat? "Kiitos hakemuksestanne ja mielenkiinnostanne paikkaamme x  ja yritystämme x kohtaan." Valitettavan usein tuntuu tämä työnantajilta unohtuvan. Melko ikävää ja todellakin huonoa mainosta ko. tahosta. - Pitäkää tunkkinne!

Vaatekaapista ulos

Tämä asia on nyt siirtynyt, eli olen sitä siirtänyt ja siirtänyt. Olen halunnut nauttia vielä näistä kesäisen oloisista päivistä, mitä on osallemme suotu. Ei ole kiinnostanut alkaa tupahommiin, kun ulkoilmaelämä on houkuttanut enemmän syysauringon paistaessa ja maalatessa maisemaa houkuttelevan näköiseksi. Nyt on ollut  lämmintä ja hyviä ulkoilusäitä. Päiväaikana siis lähes kesäistä. Siksi olen ajatellut, että ehtiihän sitä sitten kun on sateisempaa ja synkempää, silloin kuin ei juuri innostu lähtemään ulos. 

Ai, että mikäkö asia? - Nooooh...  Pitäisi kurkistaa mitä kaikkea kaapeista löytyy. Käydä läpi kaikki kaapit. Siis vaatekaapit. Katsoa ja hämmästyä(?), mitä kaikkea ne on syöneet. Ensinnäkin siksi, että tässä kodissani ja asunnossa ei ole liikaa kaappitilaa. Toisekseen siksi, että tiedän niiden olevan aivan liian täysiä.

Tunnustan, että pidän kauniista vaatteista, kengistä ja laukuista. Minusta on kiva yhdistellä eri värejä ja kuoseja, sekä tehdä eri käyttötilanteisiin ja tilaisuuksiin pukeutumiskokonaisuuksia. Pidän väreistä ja saan niistä energiaa. Käydessäni kirppareilla mukaan tarttuu toisinaan myös jotain asusteita,  kuten huiveja, koruja, vöitä... Monenlaista, kyllä.  Ja nytkö ajattelin luopua. - Saapa nähdä, sillä vaikeaa se toisinaan on, myönnetään, se luopuminen.  Eli varastoissani on : vaatteita, kenkiä, laukkuja, huiveja, vöitä...  Aivan liikaa säilytystiloihin nähden.

Puolustuksenani on todettava, että olenhan minä aika-ajoin, ja viimeksi noin vuosi sitten penkonut vaatekaappia. Silloin(kin) latasin vaatteita pusseihin  lajitteluajatuksella, että mitä annan katsottavaksi Ystäväni tyttärille 1 ja 2, kelpaako heille, tai mitä ujutan keräyslaatikkoon lähikaupan nurkilla, ja mitä sitten vaan kertaisesti heitetään pois. Sen vuoden takaisen jälkeen mylläsin vaatekaappia keväällä, kun käänsin kauden talvesta kesään. Mutta kuten todettua, varsinaista lajittelua tein noin vuosi sitten ja aika hennolla kädellä. Näin se aika vaan menee. Vuosi on kulunut. Kaappeihin on tullut lisääkin tavaraa sen jälkeen...  - Minä, parantumaton...

Nyt ehkä osan voisi koettaa myydäkin. Niistä voisi saada pientä tuloa. Voisin viimein alkaa luopua myös astioista yms. keittiötarvikkeista, mitä en tarvitse, tai mille ei ole käyttöä. Myyntiin siis ehkä niistäkin. En vaan tiedä, miten niitä hinnoitella. Ehkä siis lahjoituskin tulisi kyseeseen. Täytyy vielä pohtia näitä vaihtoehtoja.

Miten luopuminen onkin niin vaikeaa? Tai luopumisen aloittaminen? Tekee mieleni vain kysyä... 

Verhoa vessan ikkunaan virkaten

Löysin kivan mallin vanhasta kirpparilta pilkkahinnalla myydystä käsityölehdestä. Lehdessä oli useampikin virkkausmalli, mitkä viehätti, niin se päätyi kassan kautta kotiin.

Sitten muutamaa viikkoa myöhemmin uudelleen lehteä kotona selatessa muistin Kummitytön äidin. Siitä, kun hän on puhunut haluavansa vessan pikkuikkunaan virkatun verhon, koko sen 40 x 40 senttiä, noin. Malleja tai ohjeita hän oli joitain löytänyt ja jo esitellytkin minulle.

Kun mallin olin lehdestä päättänyt, muistin itselläni olevan varastossa joskus ostettua 6-säikeistä kalalankaa. Luonnonväristä. Siitä se sitten lähti samointein alkuun, kakkosen koukulla, ilman mallitilkkua, tietenkin (nolo?). Olin jo mallia kolmanneksen verran tehnyt, kun olin sitä mieltä ettei työn jälki miellytä minua. Ketjusilmukat näyttivät liian löysiltä ja ruudut olivat ihan lintallaan... - Ei hyvä, ei tohdi sanoa, että ite tein. Siis purkuun...

Kätköistäni kaivoin 1,5 koon koukun. Iskemättömästä pakkauksesta keväisen Tallinnan tuliaiseni, ihan itselleni. Sellainen ergonominen, hyvin suunniteltu kapistus, mistä saa hyvän ja napakan otteen, eikä sillä koukutellessa taida rannekaan väsyä, kuten perinteisen koukun kanssa toisinaan tahtoo käydä. Siis operaatio "uusi aloitus" samalla ohjeella. Lähtö vaikuttikin heti melko hyvälle. Mistä luonnollisesti innostuin lisää ja sainkin nopeasti tämän tuotoksen jo puolivälin paikkeille, kun sitten jo tohdin kertoa kummitytön äidille, että tulossa olisi, jos vaan välttää.

Kuitenkin edelleen pulma oli ilmeinen. Pulma tai ongelma, siis se, miten ruudut saisi venymään korkeutta. Ilman pingotustakin. Siihenhän minä Kummitytön äidiltä jo apuja kyselinkin. Saman kysymyksen lähetin esitin myös toiselle käsitöitä harrastavalle Ystävälleni, joka sitten ehdotti pitkiä pylväitä pylväiden sijaan. Tekele kuitenkin jäi hetkeksi ns. vaiheeseen.

Siitä muutamaa päivää myöhemmin, käydessäni Kummityttöä perheineen tervehtimässä, pääsin tuohon asti aikaansaamaani tuotosta esittelemään Kummitytön äidille. Tuotos oli mittaamatta, tietenkin. Ei se haitannut, sillä innolla mallasimme tekosta tulevaan käyttöpaikkaan ja leveys vaikuttikin vallan passelille ja hyvälle. Ruudut tosin eivät edelleenkään aivan minua miellyttäneet ja tuntuikin, että verho jää ns. matalaksi, kun mallikerta on valmis.

Testasimme Kummitytön äidin kanssa vähän pätkää niillä pitkillä pylväilläkin, mutta niiden jälki ei miellyttänyt meidän kummankaan silmää. Lehden kuvaa yhdessä katselimme, ja aavistuksen geometrinen lehdykkä- tai kukkamalli kuitenkin viehätti tulevaa saajaansa sen verran, joten minä reippaana lupasinkin, että teen sen aloituksen vielä uudelleen. Tämä siksi, että yllättäen keksin voivani lisätä pari tyhjää verkkokerrosta alkuun, ja sama sitten loppuun, josko sitten lopputulema olisi enemmän nelikulmio. Loppu sitten hoidetaan tavalla tai toisella pingottaen, jotta aikaan saadaan neliö.

Siellä sitten Kummitytön veljiä nrot 1 ja 2 viihdyttäessäni ja samalla Anoppikokelaalle kännykkään puhuessani tosiaan purkasin toistamiseen siihen astisen aikaansaannokseni. Kummitytön äiti piti minua hulluna. Tai hymyillen hän sen sanoi. Totesin takaisin, että ei minun luonteellani sitä hän voi kenellekään esitellä minun tekemänäni, jos lopputulema ei miellytä edes itseänikään.

Palasin kotiin ja niin sitten saman vierailupäivän iltana vielä kaksi kertaa virkkasin aloitusketjun silmukat ja tästä toisesta kerrasta operaatio "vielä kerran uudelleen aloitus". Siitä on nyt noin viikko aikaa. Työ on puolivälin paikkeilla ja on tarkoitus saada jatkettua projektia. Muutamana päivänä vaan ei ole ehtinyt. En vieläkään ole satavarma siitä, että onko lopputulemana vieläkään sitä mitä haen, mutta väittäisin, että tähän asti yritys on ainakin ollut kova! Jollain lailla uskon, että tämä työ tulee vielä valmistumaankin. Kenties siis ehtii vaikka jo ensi viikolle...


edit: kuva 19.9. valmistuneesta verhosta ennen pingotusta lisätty 24.9.2014 / liekki

"Isolla kirkolla" kylässä

Vietin viikonlopun Helsingissä Ystäväni luona. Pitkästä aikaa matkustin junalla. Myös yksin. Olin melkein kauhuissani, kuinka kovaa junaa ajavat, lähes 200 km / tunnissa. Ja oli kuitenkin vain IC-juna, eikä Pendolino. Yllätyin myös siitä, miten Kerava-Lahti oikorata todellakin oikoo matkanteossa. Ei tarvinnut vaihtaa junaa välillä, kun täältä kolkasta maata matkusti "isolle kirkolle", tai sieltä tänne. Aikaakin meni huomattavasti vähemmän kuin ennen. Istuin paluumatkalla tasan 1 h 20 min junassa. Mielestäni varsin kohtuullinen aika ja matkantekokin suhteellisen huoletonta. Melko jouhevaa siis.

Kävin jo ajattelemaan millaista olisi istua työmatkoja junassa. Nykytekniikka kannettavine ja älykkäine laitteineen on muuttanut asioita ja työntekoa paljon. Eli jotain työtä pystyisi junassakin tekemään. Toki 1 h 20 min yhteen suuntaan on sama tuplana jos työpäivää ajatellaan ja se on melko paljon, vaikka pitäisi työstään. Jos tämän työpäivän kertoo viidellä, niin sitten aika on jo huomattavan paljon. - Mutta entäpä jos tosiaan pitäisi työstään? - Tai entäpä jos työ olisi sellaista, että se mahdollistaisi etätyön tekemisen yhtenä päivänä, tai jopa parina päivänä viikossa? - Hmm...

Näin Ystäväni söpöisen pienen(?) kodin ensimmäistä kertaa. Täytyy sanoa, että se oli kodikas kaikkine 26 neliöineen. Neliöitään tilavampi ja oikein kompakti. Munkkivuori alueena oli jotain sellaista, että tuli tunne, että se oli aikaa, kun talot olivat vielä taloja. Jos asuisin kerrostalossa, haluaisin nimenomaan sitä 50- ja/tai 60-luvun henkeä. Ystäväni omaa myös silmää kaikelle kauniille ja yksityiskohdille sisustuksessa, niin mikäpä siinä, eli viihdyin. Meillä oli ihan mukavaa ja sovussa elelimme sen pari päivää, mitä yhdessä vietimme. Tosin lauantai-päivä ja sunnuntai ennen paluumatkaa vierähtivät pitkälti kaupungissa, joten emme me pelkästään hänen kodissaan istuneet.

Kelit tosiaan suosivat reissussa ollessa. Oli suorastaan kesäisen lämmintä ja aurinkoista. Vaikkakin varjoisissa paikoissa olikin viileämpää ja kosteampaa, silti säät hellivät meitä. Helsinki näytti siis parhaat kasvonsa. Kun vielä seurana oli hyvä Ystävä, niin voi jo sanoa, että minä oikeasti viihdyin. Paljon näimme ja koimme, vaikka sitten kuitenkaan emme ehtineet paljoakaan. Sama siis uusiksi, näin toisillemme lupasimme, kun lähdin paluumatkalle kotiin.

Kiitos ja vilkutus :) Ystävälleni, jos tämä teksti ikinä päätyy luettavaksesi. 

Hakusessa - todellakin!

Nyt uuden elämänvaiheen myötä tuli mahdollisuus ja aikaa kirjoittaa enemmän. Olen jo aiemmin ajatellut aloittavani  (tai jatkavani) kirjoittamista, nyt sitten tällä kertaa blogin muodossa. Kirjoittaminen on ollut minulle tärkeää lähes koko elämäni.  Taustalta löytyy muun muassa aloitettuja päiväkirjoja, kirjeenvaihtoa, pöytälaatikkorunoja, mietelauseita, sähköposteja, tekstiviestejä, onnitteluvärssyjä, hassuja kalenterimerkintöjä, jne...

Ja mistä sitten NYT on tarkoitus kirjoittaa. - Jaa-a... Tässä sitä nyt ollaan.

Aika tulee näyttämään, minne suuntaan ja millä imulla tämä lähtee minua viemään. Sillä ylipäätään tuon blogin nimen keksiminen oli turkasen vaikeaa. Sitten se yhtäkkiä jysähti päähäni, ensimmäisenä päivänä syyskuuta, ensimmäisenä päivänäni työttömänä. "Hakusessa" kuulostaa niiiiiiin sopivalta ja minun makuiseltani. Kaikessa lyhykäisyydessään näin! Sillä sitähän se on, ikuisen etsijän, tutkiskelijan ja kokeilijan elämä.

Tarkoitus lie ylipäätään asioiden pohtiminen ja luonnostelu kirjallisesti, ja saada aikaan julkaisukelpoista tekstiä. Aiheet löytynevät juuri työttömäksi jääneen noin nelikymppisen naisen ajatuksista ja pohdinnoista elämästä, sekä arjen pyörittämisen ihmeellisyydestä. Työnhaun lisäksi tekstit tulevat muodostumaan harrastuksistani, muutamana esimerkkinä mainiten : käsityökokeiluja, kirpparilöytöjä, ruuanlaittoa ja leivontaa, pienimuotoista liikuntaa ja retkeilyä luonnossa, lukemista, sekä yleisesti ajan ja maailmanmenon seuraamista. Tärkeässä osassa elämässäni ovat tietenkin myös Mieheke, Ystäväni, Perheeni. Mukaan mahtunee myös runsain mitoin itsensä etsimistä, toivottavasti toisinaan myös löytämistä.

Jos tämän blogin matkaan seikkailemaan lähdet, en edes uskalla luvata, mitä tulet kanssani kokemaan. Sen näkee vain mukana elämällä. Elikäs siis, jos näin päätät : Lämpimästi tervetuloa mukaan, rinnalleni kulkemaan! :)