Huhtikuun jokusen lämpimän päivän jälkeen toukokuussa on
ollut viileää, sekä myös sateisia päiviä. Tuo toisinaan tylsältä tuntunut sateenropina
on kuitenkin tullut aivan tarpeeseen kun alkuvuosi on ollut niin kuivaa
(lumenpuutteenko vuoksi?). Minulla olikin jossain vaiheessa tunne kuin kesän
tulo olisi pysähtynyt, kaikki kasvu ja
edistys on odotuttanut. En tiedä onko se vain kuvitteluani, vai odottajan
tuskaa. Pitäisi vaan ymmärtää pysähtyä hetkeen, katsella ja kuunnella,
haistella ja nauttia.
Eilen päiväkahvipöydässä seurailin keittiön ikkunasta lintuja.
Takapihalla bongailin ainakin varpusia ja mielestäni peippokin pyörähti kylillä.
Tässä tänään illansuussa istuessani pöydän ääressä katselin myös ulos, ja tajusin,
että nyt on oikeasti kevät edistynyt. Luonto tuntui vihertyneen yhdessä
päivässä reilusti lisää. Iltaa kohti kun sää vaan kirkastui, olikin sitten pakko
lähteä omalle piskuiselle takapihalleni uuden kasvun toivio- ja tutkimusmatkalle.
Tultuani takaisin sisälle ajattelin
jakaa näitä noin kuukauden aikana kamerakännykällä näpsittyjä otoksia.
Tästä kaikki alkoi, eli 12.4. kuvattu krookus yllätti täysin.
En ole mielestäni näiden tässä asunnossa vietettyjen vuosien aikana taatusti
istuttanut niiden sipuleita tai kuvaajan varjossa näkyviä kasvuaan aloittelevia
skilloja pihalleni. Eikä vihreää ollut vielä tuolloin juurikaan näkyvissä...
Noin viikko ennen vappua haravoin takapihalla yrittäen saada
vähän maaperää ilmattua, että nurmikon kasvu lähtisi paremmin käyntiin. Nyt se jo
tuntuukin vihertävän, ainakin ikkunoista katsellen. Tosin tämän päivän tutkimusmatka
osoitti, että joukossa on kaikkea muutakin kuin nurmikkoa. Sammalta ja erästä
tuonnempana mainittavaa lajiketta oli taas aika isoin määrin pieninä alkuina
havaittavissa. Toisaalta, eihän tästä takapihastani olekaan tarkoitus tulla
mitään golfviheriötä. Säännöllinen ruohonleikkurin käyttö auttaa kuitenkin sen
näyttämään vähän nurmikolta, eli toivoa on vihreän suuntaan.
Mutta sitten : Lisää kuvia, eli tässä 5.5. kuvatut skillat ovat
jo täydessä kukoistuksessa. Tuntui, että niitä on yllättävän paljon, eli
jotenkin nekin ovat levinneet pihapiirissäni. Eikös näistä kuvista huomaa myös,
että vihreää oli tuolloin jo selvästi enemmän, kuin krookuksien aikaan.
Sen tunnustan, että tänään kuvaamani kevätvuohenjuuren olen
istuttanut kyllä. Nämä kirkkaankeltaiset vara-auringot ilahduttavat minua aina
näin keväällä, koska alut olen saanut edesmenneeltä Kummitädiltäni. Hänen kuolinpäivänsä on toukokuun alussa, siksi
näiden kukkiminen muistuttaa aina myös hänestä. Alla ensimmäinen kukka, mikä
oli auennut tänään täyteen loistoonsa. Eilen ei vielä ollut kuin vihreää ja isohkoja
nuppuja.
Alla olevan kuvan vuohenjuuren nuppujen (niiden perusteella
kukkia on nyt lähipäivinä tulossa melko runsaasti lisää) seassa näkyy myös
kotkansiipiä, tai niiden alkuja. Ne on istuttanut joku edellinen asukas. Ymmärtääkseni
ne pitävät melko kosteasta. Takapihani on auringon paistaessa suorastaan kuuma
ja paahteinen, sillä ilmansuunta on länsi-lounaaseen. Siksi näiden kasvun voima yllättää . Ne saavat
kyllä mielellään kasvaa, sillä ne ovat näyttäviä. Ehkä savimaa sitten pitää
kosteutta ja on riittävän ravinteikasta näille pihassani vähän myöhemmin kukoistaville
kotkansiiville.
Olen myös istuttanut näitä kuvassa näkyviä helmililjoja
lumipallopensaan alle. Joinain vuosina tuntuu, ettei niitä oikein enää jaksa sipuleista
nousta. Tämä kuvassa näkyvä onkin lähes ainut tänä vuonna (tai ainakin tähän
mennessä). Pidän myös näistä niiden selkeän ja yksinkertaisen muodon vuoksi.
Tutkimusmatkallani törmäsin myös tähän pikkuvekkuliin.
Leppäkertut ovat aina niin suloisia ja tulee vastustamaton halu saada tuo pikku
söpöliini sormenpäähän istumaan ja ihmettelemään maailmaa ennen lentoon
pyrähdystä. Ne myös tuovat muistoja lapsuuden kesistä. Silloin tuntui, että
leppäkertut olivat paljon isompia, ja että niitä olisi ollut paljon enemmän
kuin nykyisin...
Takapihani on myös näiden allaolevien valtakuntaa, kuten jo
aiemmin nurmikon yhteydessä mainitsin. Maaperä siis kun on melko tiivistä savea
ja voin sanoa, että näiden kaunistuksien kanssa olen todella taistellut. Parin
ensimmäisenä kesänä asuessani tässä kodissani voikukkaraudan avulla raadoin ja
riivin monen monta ja monituista alkua juurineen. Vaan pahuksen sitkeä on tämä
laji, sain taas tänään todeta. Sieltä se tämäkin, kukkiessaan keväinen valo, puskee
betonilaattojen välistä. Eli taitaa se
vaan niin olla, että taas saa raudan kaivaa varastosta ja alkaa hommiin ennen kuin
on myöhäistä...
Toivoa taisin myös luvata tälle illalle. Sitä seuraa tässä.
Olen viime kesänä lumipallopensaan vierelle, naapurin ja minun välisen
raja-aidan viereen kuopsutellut pienen "kukkapenkin", eli vain maata
ympäri kääntänyt, että olen saanut savimaata näkyviin. Sen jälkeen olen alan
isommilla kivillä rajannut. Nyt tänään sitten se tapahtui, että istutin muutama
viikko takaperin ostamani siemenet tälle
alalle, kun ensin olin kääntänyt maata ympäri käsipelillä. Illan aurinko
lämmitti selkää ja pinkit puutarhakengät
loistivat omaa väri-iloaan. Nyt siten vain odotetaan ja toivotaan, että
kehäkukka voittaisi voikukat, joiden pieniä alkuja isoilla juurilla nipsin
ensin alta pois...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti