Äiti - kirjoittaen neljä kirjainta, isolla Ä:llä. Tai näin
minä teen. Oma Äitini on minulle tärkeä. Kutsun häntä myös Äipäksi. Joskus hän
on tainnut olla Äiskä, mutta mielestäni se ei soinnu omalle Äidilleni.
Toisinaan puhumme veljeni kanssa myös Muorista, mikä varmaan alkoi siinä
vaiheessa, kun hän sai lapsenlapsia. Eli myös yhdistelmä Äitimuori, tai
Äippämuori on sallittua. Hän jopa itse hyväksyy tuon Muorin, mikä on aika
yllättävää.
Nimittäin luulen, että Äitini haluaisi edelleen olla
nuorekas, vaikka ikänsä on nyt 70+. Tuttavapiirimme kun on pitänyt häntä nuorekkaana
ja aiemmin ns. hyvin säilyneenä. Itse asiassa, kun hän on pienikokoinen (huomattavasti
pienempi ja soukempi kuin minä), niin hän pystyy ostamaan ja löytämään
helpommin ns. muodikkaita vaatteita. Metkasti hän yhdisteleekin vaatteitaan. Vaatetuksellaan
hän sitten luonnollisesti karistaa joitakin vuosia biologisesta iästään. Tekisipä
mieleni väittää, että hän on nuorekkaampi tyyliltään kuin minä, tyttärensä.
Yritän miettiä, onko hän aina ollut tuollainen. Ehkä ei. Luulen, että Isäni
eläessä hänen tyylinsä oli hieman erilainen ja ehkä vähän vanhanaikaisempi.
Meillä Äidin kanssa on siis ikäeroa 31 vuotta. Joskus 10-15
vuotta sitten kulkiessamme yhdessä olisimme voineet olla siskokset, tosin
isohkolla ikäerolla. Vaan näin se nykyisellään vaan on hyväksyttävä tosiasia,
että ikää on tullut lisää (ja kokemusta karttunut) meille kummallekin. Äidin
suhtautuminen omaan ikääntymiseensä on joskus koetuksella ja hänellä on
toisinaan hankalaa oman kroppansa muutosten kanssa. Ehkä myös ryppyjen, mitä
nyt on kuitenkin joka tapauksessa havaittavissa. Itse en suuresti näitä jaksa
(vielä?) murehtia.
Monesti olen jostain kuullut, että nelikymppiset naiset
opettelevat juoksemaan. Tämä saattaa päteä meihinkin. Muistelen, että myös Äitini
alkoi hölkätä (niin hän sen silloin ilmaisi) joskus nelikymppisiensä jälkeen.
(Itse olen pohtinut, että jos saisin pinnistettyä vähän kiloja pois, voisi olla
vielä kiva juosta, kuten joskus kolmekymppisenä.) Vuosiin Äitini ei enää ole
hölkännyt, kävelynsäkin on toisinaan vaivalloisen oloista, sillä muutamien
vuosien takainen polvimurtuma (ja sen jälkeiset operaatiot leikkaus ja naulaus)
on valitettavasti hiljentänyt liikkuvansorttisen Muorini vauhtia vähän
liiaksikin. Toisinaan tuo hänen polvensa oikuttelee, siis kipuilee ja
jäykistelee. Tämä sitten vaikeuttaa hänen liikkumistaan. Aiemmin hän oli tosi
reipas, liikkui päivittäin, lähinnä kävellen ja pyöräillen, pitkiäkin matkoja.
Nyt polvivamman jälkeen on ollut pakko hiljentää vauhtia ja se selvästi
harmittaa häntä.
Nyt Äitienpäivänä Äippäni oli käymässä täällä luonani.
Vietimme noin vuorokauden verran äiti-tytär -laatuaikaa. Selvästi hän viihtyi
täällä, kun minä vuorostani emäntänä vastasin ruoka- ja kahvihuollosta (ja
näiden jälkien siivoamisesta), sekä ajankulun keksimisestä ja yleisestä
viihdyttämisestä. Kävimme myös lenkillä lauantaina ennen saunaa. Kävelimme
pururadalla ja sen lähimaastossa poimien Äitienpäivän teemaan vähän
valkovuokkoja.
Kännykän reittisovellus näytti lenkkimme pituudeksi nelisen
kilometriä. Ihan hyvä saavutus hänelle ja hieman sitten pelkäsin, alkaako hänen
polvensa kiukutella myöhemmin. Vaan iloksemme ei alkanut. Ehkä lenkin jälkeinen
saunan lämpö taisi myös helliä lihaksiaan, eli rentouttaa osaltaan. Toisaalta
Äitienpäivänä oli kaunis aurinkoinen päivä, jo aamusta, siis korkeapainetta
ilmassa. Silläkin oli lie vaikutusta. Onhan Äippä sanonut, että polvensa on
ilmapuntari, mikä tietää onko huomenna pouta.
Äitini on siis melkoisen sisukas. Ei hän juuri valita
oloistaan, tai vaivoistaan. (Ehkä tuota sisukkuutta on tullut verenperintönä
rahtusen minullekin.) Äiti ei helposti luovuta, hän on eteenpäin pyrkivä.
Muistan, kun olin pienempi, katselin kauhuissani kun hän oli saanut jonkun
käsityön jo melko pitkälle ja sitten ykskaks päätti purkaa kaiken, kun työn
jälki tai tulos ei jostain syystä miellyttänyt häntä . Sitten hän aloitti
uudelleen alusta. Eli ehkä olemme samanlaisia, koska juuri noin saatan itsekin
tehdä. (Kuten operaatiossa vessanverho). En ole
varma, onko sanonta "Aina pitää yrittää" peräisin Äidiltäni vai Isältäni,
vaiko sittenkin molemmilta, mutta joka tapauksessa se tulee omaan elämääni ja
ajatusmaailmaani lapsuudenkodistani.
Äiti on aina Äiti <3. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, tai
juurikin sen vuoksi. Onhan meilläkin ollut vaiheemme, että suhdettamme on
koeteltu. Joskus vuosien saatossa on ollut olo, että minä olen äiti, ja hän se
tytär. Ehkä silloin oli vaikeaa. Joku toinen olisi asemassani jopa ehkä välit
purkanut. Ehkä me teimme niin, että
purimmekin, ainakin jonkin matkaa, eli ihan alusta emme aloittaneet uudelleen.
Näiden vaiheiden myötä luulen, että suhteemme muuttui sisarellisempaan
suuntaan, tai jonkinlaiseksi ystävyydeksi.
Tai näin sen itse koen. Voihan se olla, että jos minulla olisi lapsia,
niin äiti-tytär -tyyppinen kuvio olisi voimakkaampi. Mene ja tiedä.
Ehkä olemme myös aika verbaalisia ihmisiä. Toki toisinaan me
sanailemme ja vähän isommillakin kirjaimilla, mutta pääasiassa ymmärrämme
toisiamme vähintään hyvin. Äiti kun on myös tunneälykäs ja sen piirteen
haluaisin mielelläni näkyvän itsessänikin. Jonkinlainen herkkyys ja vaisto tulee
varmaan myös sieltä hänen puoleltaan verenperintönä. Joskus hän hyvää
tarkoittaen yrittää neuvoa, mutta siinä kohtaa olen syystä tai toisesta vähän
vastakarvaan.
Voin kuitenkin aina luottaa siihen, että Äitini haluaa tukea
minua elämässäni. Päätän tai teen lähes mitä tahansa. Se tietysti helpottaa
elämässä, ettei hän käännä selkäänsä.
Luulen, että meillä on myös henkinen yhteys, vai onko se sittenkin se napanuora
edelleen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti