Takapihan tarinoita

Huhtikuun jokusen lämpimän päivän jälkeen toukokuussa on ollut viileää, sekä myös sateisia päiviä. Tuo toisinaan tylsältä tuntunut sateenropina on kuitenkin tullut aivan tarpeeseen kun alkuvuosi on ollut niin kuivaa (lumenpuutteenko vuoksi?). Minulla olikin jossain vaiheessa tunne kuin kesän tulo olisi pysähtynyt,  kaikki kasvu ja edistys on odotuttanut. En tiedä onko se vain kuvitteluani, vai odottajan tuskaa. Pitäisi vaan ymmärtää pysähtyä hetkeen, katsella ja kuunnella, haistella ja nauttia.  

Eilen päiväkahvipöydässä seurailin keittiön ikkunasta lintuja. Takapihalla bongailin ainakin varpusia ja mielestäni peippokin pyörähti kylillä. Tässä tänään illansuussa istuessani pöydän ääressä katselin myös ulos, ja tajusin, että nyt on oikeasti kevät edistynyt. Luonto tuntui vihertyneen yhdessä päivässä reilusti lisää. Iltaa kohti kun sää vaan kirkastui, olikin sitten pakko lähteä omalle piskuiselle takapihalleni uuden kasvun toivio- ja tutkimusmatkalle.  Tultuani takaisin sisälle ajattelin jakaa näitä noin kuukauden aikana kamerakännykällä näpsittyjä otoksia.

Tästä kaikki alkoi, eli 12.4. kuvattu krookus yllätti täysin. En ole mielestäni näiden tässä asunnossa vietettyjen vuosien aikana taatusti istuttanut niiden sipuleita tai kuvaajan varjossa näkyviä kasvuaan aloittelevia skilloja pihalleni. Eikä vihreää ollut vielä tuolloin juurikaan näkyvissä...

 

Noin viikko ennen vappua haravoin takapihalla yrittäen saada vähän maaperää ilmattua, että nurmikon kasvu lähtisi paremmin käyntiin. Nyt se jo tuntuukin vihertävän, ainakin ikkunoista katsellen. Tosin tämän päivän tutkimusmatka osoitti, että joukossa on kaikkea muutakin kuin nurmikkoa. Sammalta ja erästä tuonnempana mainittavaa lajiketta oli taas aika isoin määrin pieninä alkuina havaittavissa. Toisaalta, eihän tästä takapihastani olekaan tarkoitus tulla mitään golfviheriötä. Säännöllinen ruohonleikkurin käyttö auttaa kuitenkin sen näyttämään vähän nurmikolta, eli toivoa on vihreän suuntaan.  

Mutta sitten : Lisää kuvia, eli tässä 5.5. kuvatut skillat ovat jo täydessä kukoistuksessa. Tuntui, että niitä on yllättävän paljon, eli jotenkin nekin ovat levinneet pihapiirissäni. Eikös näistä kuvista huomaa myös, että vihreää oli tuolloin jo selvästi enemmän, kuin krookuksien aikaan.

Sen tunnustan, että tänään kuvaamani kevätvuohenjuuren olen istuttanut kyllä. Nämä kirkkaankeltaiset vara-auringot ilahduttavat minua aina näin keväällä, koska alut olen saanut edesmenneeltä Kummitädiltäni.  Hänen kuolinpäivänsä on toukokuun alussa, siksi näiden kukkiminen muistuttaa aina myös hänestä. Alla ensimmäinen kukka, mikä oli auennut tänään täyteen loistoonsa. Eilen ei vielä ollut kuin vihreää ja isohkoja nuppuja.

Alla olevan kuvan vuohenjuuren nuppujen (niiden perusteella kukkia on nyt lähipäivinä tulossa melko runsaasti lisää) seassa näkyy myös kotkansiipiä, tai niiden alkuja. Ne on istuttanut joku edellinen asukas. Ymmärtääkseni ne pitävät melko kosteasta. Takapihani on auringon paistaessa suorastaan kuuma ja paahteinen, sillä ilmansuunta on länsi-lounaaseen.  Siksi näiden kasvun voima yllättää . Ne saavat kyllä mielellään kasvaa, sillä ne ovat näyttäviä. Ehkä savimaa sitten pitää kosteutta ja on riittävän ravinteikasta näille pihassani vähän myöhemmin kukoistaville kotkansiiville.

   

Olen myös istuttanut näitä kuvassa näkyviä helmililjoja lumipallopensaan alle. Joinain vuosina tuntuu, ettei niitä oikein enää jaksa sipuleista nousta. Tämä kuvassa näkyvä onkin lähes ainut tänä vuonna (tai ainakin tähän mennessä). Pidän myös näistä niiden selkeän ja yksinkertaisen muodon vuoksi.

Tutkimusmatkallani törmäsin myös tähän pikkuvekkuliin. Leppäkertut ovat aina niin suloisia ja tulee vastustamaton halu saada tuo pikku söpöliini sormenpäähän istumaan ja ihmettelemään maailmaa ennen lentoon pyrähdystä. Ne myös tuovat muistoja lapsuuden kesistä. Silloin tuntui, että leppäkertut olivat paljon isompia, ja että niitä olisi ollut paljon enemmän kuin nykyisin...

Takapihani on myös näiden allaolevien valtakuntaa, kuten jo aiemmin nurmikon yhteydessä mainitsin. Maaperä siis kun on melko tiivistä savea ja voin sanoa, että näiden kaunistuksien kanssa olen todella taistellut. Parin ensimmäisenä kesänä asuessani tässä kodissani voikukkaraudan avulla raadoin ja riivin monen monta ja monituista alkua juurineen. Vaan pahuksen sitkeä on tämä laji, sain taas tänään todeta. Sieltä se tämäkin, kukkiessaan keväinen valo, puskee betonilaattojen välistä.  Eli taitaa se vaan niin olla, että taas saa raudan kaivaa varastosta ja alkaa hommiin ennen kuin on myöhäistä... 

Toivoa taisin myös luvata tälle illalle. Sitä seuraa tässä. Olen viime kesänä lumipallopensaan vierelle, naapurin ja minun välisen raja-aidan viereen kuopsutellut pienen "kukkapenkin", eli vain maata ympäri kääntänyt, että olen saanut savimaata näkyviin. Sen jälkeen olen alan isommilla kivillä rajannut. Nyt tänään sitten se tapahtui, että istutin muutama viikko takaperin ostamani siemenet  tälle alalle, kun ensin olin kääntänyt maata ympäri käsipelillä. Illan aurinko lämmitti selkää ja pinkit puutarhakengät  loistivat omaa väri-iloaan. Nyt siten vain odotetaan ja toivotaan, että kehäkukka voittaisi voikukat, joiden pieniä alkuja isoilla juurilla nipsin ensin alta pois... 

Äiti, Äippä, Muori

Äiti - kirjoittaen neljä kirjainta, isolla Ä:llä. Tai näin minä teen. Oma Äitini on minulle tärkeä. Kutsun häntä myös Äipäksi. Joskus hän on tainnut olla Äiskä, mutta mielestäni se ei soinnu omalle Äidilleni. Toisinaan puhumme veljeni kanssa myös Muorista, mikä varmaan alkoi siinä vaiheessa, kun hän sai lapsenlapsia. Eli myös yhdistelmä Äitimuori, tai Äippämuori on sallittua. Hän jopa itse hyväksyy tuon Muorin, mikä on aika yllättävää.

Nimittäin luulen, että Äitini haluaisi edelleen olla nuorekas, vaikka ikänsä on nyt 70+. Tuttavapiirimme kun on pitänyt häntä nuorekkaana ja aiemmin ns. hyvin säilyneenä. Itse asiassa, kun hän on pienikokoinen (huomattavasti pienempi ja soukempi kuin minä), niin hän pystyy ostamaan ja löytämään helpommin ns. muodikkaita vaatteita. Metkasti hän yhdisteleekin vaatteitaan. Vaatetuksellaan hän sitten luonnollisesti karistaa joitakin vuosia biologisesta iästään. Tekisipä mieleni väittää, että hän on nuorekkaampi tyyliltään kuin minä, tyttärensä. Yritän miettiä, onko hän aina ollut tuollainen. Ehkä ei. Luulen, että Isäni eläessä hänen tyylinsä oli hieman erilainen ja ehkä vähän vanhanaikaisempi.

Meillä Äidin kanssa on siis ikäeroa 31 vuotta. Joskus 10-15 vuotta sitten kulkiessamme yhdessä olisimme voineet olla siskokset, tosin isohkolla ikäerolla. Vaan näin se nykyisellään vaan on hyväksyttävä tosiasia, että ikää on tullut lisää (ja kokemusta karttunut) meille kummallekin. Äidin suhtautuminen omaan ikääntymiseensä on joskus koetuksella ja hänellä on toisinaan hankalaa oman kroppansa muutosten kanssa. Ehkä myös ryppyjen, mitä nyt on kuitenkin joka tapauksessa havaittavissa. Itse en suuresti näitä jaksa (vielä?) murehtia.

Monesti olen jostain kuullut, että nelikymppiset naiset opettelevat juoksemaan. Tämä saattaa päteä meihinkin. Muistelen, että myös Äitini alkoi hölkätä (niin hän sen silloin ilmaisi) joskus nelikymppisiensä jälkeen. (Itse olen pohtinut, että jos saisin pinnistettyä vähän kiloja pois, voisi olla vielä kiva juosta, kuten joskus kolmekymppisenä.) Vuosiin Äitini ei enää ole hölkännyt, kävelynsäkin on toisinaan vaivalloisen oloista, sillä muutamien vuosien takainen polvimurtuma (ja sen jälkeiset operaatiot leikkaus ja naulaus) on valitettavasti hiljentänyt liikkuvansorttisen Muorini vauhtia vähän liiaksikin. Toisinaan tuo hänen polvensa oikuttelee, siis kipuilee ja jäykistelee. Tämä sitten vaikeuttaa hänen liikkumistaan. Aiemmin hän oli tosi reipas, liikkui päivittäin, lähinnä kävellen ja pyöräillen, pitkiäkin matkoja. Nyt polvivamman jälkeen on ollut pakko hiljentää vauhtia ja se selvästi harmittaa häntä.

Nyt Äitienpäivänä Äippäni oli käymässä täällä luonani. Vietimme noin vuorokauden verran äiti-tytär -laatuaikaa. Selvästi hän viihtyi täällä, kun minä vuorostani emäntänä vastasin ruoka- ja kahvihuollosta (ja näiden jälkien siivoamisesta), sekä ajankulun keksimisestä ja yleisestä viihdyttämisestä. Kävimme myös lenkillä lauantaina ennen saunaa. Kävelimme pururadalla ja sen lähimaastossa poimien Äitienpäivän teemaan vähän valkovuokkoja. 

Kännykän reittisovellus näytti lenkkimme pituudeksi nelisen kilometriä. Ihan hyvä saavutus hänelle ja hieman sitten pelkäsin, alkaako hänen polvensa kiukutella myöhemmin. Vaan iloksemme ei alkanut. Ehkä lenkin jälkeinen saunan lämpö taisi myös helliä lihaksiaan, eli rentouttaa osaltaan. Toisaalta Äitienpäivänä oli kaunis aurinkoinen päivä, jo aamusta, siis korkeapainetta ilmassa. Silläkin oli lie vaikutusta. Onhan Äippä sanonut, että polvensa on ilmapuntari, mikä tietää onko huomenna pouta.

Äitini on siis melkoisen sisukas. Ei hän juuri valita oloistaan, tai vaivoistaan. (Ehkä tuota sisukkuutta on tullut verenperintönä rahtusen minullekin.) Äiti ei helposti luovuta, hän on eteenpäin pyrkivä. Muistan, kun olin pienempi, katselin kauhuissani kun hän oli saanut jonkun käsityön jo melko pitkälle ja sitten ykskaks päätti purkaa kaiken, kun työn jälki tai tulos ei jostain syystä miellyttänyt häntä . Sitten hän aloitti uudelleen alusta. Eli ehkä olemme samanlaisia, koska juuri noin saatan itsekin tehdä. (Kuten operaatiossa vessanverho). En ole varma, onko sanonta "Aina pitää yrittää" peräisin Äidiltäni vai Isältäni, vaiko sittenkin molemmilta, mutta joka tapauksessa se tulee omaan elämääni ja ajatusmaailmaani lapsuudenkodistani.

Äiti on aina Äiti <3. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, tai juurikin sen vuoksi. Onhan meilläkin ollut vaiheemme, että suhdettamme on koeteltu. Joskus vuosien saatossa on ollut olo, että minä olen äiti, ja hän se tytär. Ehkä silloin oli vaikeaa. Joku toinen olisi asemassani jopa ehkä välit purkanut.  Ehkä me teimme niin, että purimmekin, ainakin jonkin matkaa, eli ihan alusta emme aloittaneet uudelleen. Näiden vaiheiden myötä luulen, että suhteemme muuttui sisarellisempaan suuntaan, tai jonkinlaiseksi ystävyydeksi.  Tai näin sen itse koen. Voihan se olla, että jos minulla olisi lapsia, niin äiti-tytär -tyyppinen kuvio olisi voimakkaampi. Mene ja tiedä.

Ehkä olemme myös aika verbaalisia ihmisiä. Toki toisinaan me sanailemme ja vähän isommillakin kirjaimilla, mutta pääasiassa ymmärrämme toisiamme vähintään hyvin. Äiti kun on myös tunneälykäs ja sen piirteen haluaisin mielelläni näkyvän itsessänikin. Jonkinlainen herkkyys ja vaisto tulee varmaan myös sieltä hänen puoleltaan verenperintönä. Joskus hän hyvää tarkoittaen yrittää neuvoa, mutta siinä kohtaa olen syystä tai toisesta vähän vastakarvaan.  

Voin kuitenkin aina luottaa siihen, että Äitini haluaa tukea minua elämässäni. Päätän tai teen lähes mitä tahansa. Se tietysti helpottaa elämässä,  ettei hän käännä selkäänsä. Luulen, että meillä on myös henkinen yhteys, vai onko se sittenkin se napanuora edelleen...

Tänä Äitienpäivänä annoimme Veljeni kanssa lahjaksi jotain arkea helpottavaa, polvia säästävää. Olin jo aiemmin haistellut, että Muori hyväksyisi tämän lahjan. Nyt saadessaan tämän, hän mainitsi, että "Tällaisiahan on käytössä nuoremmillakin ihmisillä!". Eli ilmeisesti onnistuimme tänä vuonna lahjallamme.

On taas se aika vuodesta

On se aika vuodesta, kun minussa puhkuu feminismi. En tiedä, onko tämä aihe tuttua teissä, Hyvät Siskot. Tai huomaatteko itsessänne samoja "oireita". Josko vähän avaisin lisää, jotta ymmärtäisitte.

Ei tämä ilmiö tai asia uusi ole. Luulen kuitenkin, että kevät ja lähestyvä kesä saa aikaan voimistavia oireita ja / tai piirteitä nousemaan itsessäni. Ja nämä oireet tai piirteet saavat minut puhkumaan feminismiä ja tuntemaan "Voi meitä, naispoloja".  Kyse on (ehkä joku jo arvasi) tietenkin : ulkonäköpaineista. Tai en tiedä, onko se nyt niin kamalaa, mutta itseäni harmittaa tämä asia lähinnä keväisin. Eli tämä ns. oireilu alkaa minulla noin suurinpiirtein ja viimeistään vapun aikaan. Riippuen vähän myös säästä ja valon määrästä.

Kyllä kevät on edelleenkin mielestäni hienoa aikaa. Pidän keväästä, mutta en mainituista ulkonäköpaineista, mitkä valitettavasti taitavat enemmän kohdistua meihin naissukupuolen edustajiin. Tiedättekö, mitä tarkoitan, kun mediassa ja lehdissä puhutaan muodista ja kauneudesta, liikunnasta ja laihduttamisesta, terveydestä ja ruokavaliosta, jne... Kaikilla näillä luodaan kuvaa täydellisestä naisesta varpaankärjistä viimeiseen hiustupsuun saakka. - Apua! Mää en kestä!

Ehkä vähän liioittelen, mutta kuitenkin otan vähän raskaasti sen, mitä kaikkea meidän tulisi näiden ulkonäköodotusten mukaan olla. En tiedä, ehkä olen outo, mutta vaikka kuinka yritän ajatella järkevästi, niin usein juuri keväisin minua kuitenkin kaikesta huolimatta vähän harmittaa oma vartaloni ja sen ongelmakohdat. Minua harmittaa ihoni kunto ja atopiani.  Kun en vaan ole niin timmi mimmi, niin siloinen ja rypytön kuin naistenlehden mainosten tytöt. Vaan peilistä katsoo aika tavallinen, ehkä toisinaan jopa arkinen kuvajainen.

Tyylini on kuitenkin melko luonnollinen. En ole tainnut koskaan olla mitenkään ns. muodikas. Ehkä mieluummin haluaisin olla klassinen ja / tai ajaton. Keväällä huomaan kiinnittäväni enemmän huomiota vaatteiden istuvuuteen ja mitoitukseen. Kroppani on ns. eri paria, kun ylä- ja alaosa ovat eri kokoa. Taidetaan puhua ns. päärynävartalosta, tai A vartalotyypistä. Lisäksi olen melko lyhyt, noin 160 cm. Tämä luo oman haasteensa valmisvaatteiden etsimiseen. Painoa on, ööö... Sanotaan, että riittävästi, eli vähempikin riittäisi. Yleensä keväällä haluaisin olla vaikka edes sen muutaman kilon keveämpi. Vaan silti pidän hyvästä ruuasta ja myös herkuista.

Keväällä kun pipot ja hatut riisutaan, kääntyy katse myös hiuksiin. Omat hiukset tuntuvat huonokuntoiselta ja ohuilta, värikin omasta mielestäni outo. Kampaaja kuitenkin sanoo, että hiukset ovat melko hyvässä kunnossa, mutta päänahka kaipaisi enemmän kosteutusta ja hoitoa. Ovat nuo hiusalan ammattilaiset myös sanoneet, että hiusvärini olisi aivan ok, eikä ollenkaan niin maantienvärinen kuin itse ajattelen. Itseasiassa siinä taitaa luonnostaan olla häivähdys punaista. Asia on nyt tullut ilmi, kun en yli vuoteen laittanut mitään väriä hiuksiini.  Kevättä kohti tuli kuitenkin tunne, että haluan jotain piristystä päähäni ja parisen viikkoa sitten laittoi ihana Miehekkeen Kummitytön Äiti täällä kyläillessään minulle vaaleita raitoja. Täytyy sanoa, että ilme ja väritys kyllä kirkastui. Kiitos vain paljon siis kotikampaajalleni, jos tämä teksti ikinä päätyy luettavaksesi.

Taisin myös mainita ihoon liittyvistä asioista. Niin...atopia aiheuttaa välillä kiusaa, kuten olen aiemmin kertonut täällä blogikirjoituksessani. Ehkä se on myös syy, etten juuri arjessa meikkaa paljoakaan. Melko pitkälle siis pyrin pärjäämään kulmakynällä, ripsivärillä ja huulirasvalla tai -kiillolla. Niiden lisäksi tarvitaan tietenkin kunnon kosteusvoide ja puhdistusaine. Kuitenkin muutama viikko sitten täällä blogissakin kerrotussa siivoushassutuksen jälkihöyryissä innostuin myös hellävaraisella kuorintavoiteella kuorimaan kasvojeni ihoa. - Virhe! Pitäisi kait tähän ikään oppia, että kevätaika katupölyineen on aika vaikea aika yleensä minulle. Vaikka ihoni yleensä on kestänyt tuon käyttämäni kuorintavoiteen, niin tällä kertaa se tuntui vievän sen heleyden, mitä se yleensä tuo, ja sen heleyden tilalle sainkin muutamaksi päiväksi (onneksi lievän) punaisuuden ja pienen pintakuivuuden.  Olkaapa siis herkkänahkaiset varovaisia kuorinta-aineiden kanssa.

Tosin jotain kuorintaa kaipaisivat myös kuivat kantapääni. Tässä vaiheessa vuotta ei olla niin paljoa villasukissa (vaikka niitä ympärivuoden pidänkin), niin kantapääni saavat erityishuomiota, eli käytän enemmän rasvaa, kun talvella, raspillakin syyllistyn välillä hankaamaan niitä, vähän ehkä liiankin voimallisesti. Ne kun sanovat, että se raspaus kun ei olisi niin hyväksi. Mutta kun ei ole nyt kait mahdollisuutta, ainakaan tässä kuussa, mennä jalkahoitoon. Kantapäiden huomioinnin lisäksi katseeni kiinnittyy myös varpaankynsiin. Niihin ilmestyy väriä lähinnä näin keväisin-kesäisin, kun varpaat ovat enemmän esillä. Toki joskus lakkailen myös pimeään -  ja talviaikaan, mutta selvästi vähemmän, kuin kesäaikaan.

Jatkuu vielä. Eli tässä vapun aikaan olen taas huomannut itsessäni nousevan karvattomuuden toiveita. Siis tarkoitan lähinnä sääriä ja käsivarsia. Kainaloita nyt tulee sheivattua pitkin vuotta, säärikarvat ovat, tunnustan, toisinaan vähän heikommalla huomiolla. Käytän aika-ajoin pitkin vuotta karvanpoistoaineita sääriini. Toisinaan karvat saavat myös vähän kasvaa, siis lue : rehottaa, sillä onnekseni olen vaaleamman sorttinen. Mutta viimeistään vapun seutuvilla minulle iskee olo, että haluaisin jotain pitkävaikutteisempaa menetelmää käyttää. Sellaista, ettei tarvitse säärille kokoajan olla voiteita ja vaahtoja käyttämässä, tai terällä vetelemässä, koska näitä usein tehtynä ei ihoni taida edes kauhean hyvin kestää.  Olenkin hankkinut jokunen vuosi sitten jostain tarjouksesta Remington-merkkisen epilaattorin, mikä saa käyttöä juuri näihin aikoihin. Tässäkin on ollut omat opettelunsa. Joskus iho kestää epiloinnin kohtuullisen hyvin. Jonain vuonna sain ikäviä ja kipeitä punaisia näppyjä. Jonain vuonna tuntui, että karvatuppitulehduksia tuli useampaan kohtaan säärtä. Eli näitä tylsiä sisäänpäinkääntyneitä karvoja on osallani ollut myös.

Nyt tämän vuoden vappuna olin ennakoinut asiaa. Eli kuluneen viikon parin aikana olin varovasti kuivaharjannut ihoa. Olin myös käyttänyt muutaman kerran suolapohjaista kuorinta-ainetta säärissäni, viimeksi eilen. Nyt sitten aamulla laitoin epilaattorini  (sitä kannattaa ladata etukäteen useita tunteja) ja puhdistin irrotettavaa pinsettiosaa.  Olin jostain netistä löytänyt vihjeen, että sinkkivoide auttaisi aiemmin mainittuihin punaisiin näppyihin. Olin siis ennakoiden projektiani hankkinut sitä Cittarin vauvaosastolta, vieläpä avainlipputuotetta, Ainu-merkkistä. Ja nyt sitten tänään illalla ennen tätä kirjoitusta tein sen. Eli suristelin epilaattorilla sääret silommiksi ja toivottavasti sulommiksi. Käytin käsittelyyn tavallista enemmän aikaa ja muutenkin huolellisuutta. Desinfiointiaineeseen kastetuilla vanulapuilla pyyhin sääret käsittelyn jälkeen ja samalla aineella puhdistin epilaattorin pinsettiosan jälleen käytön jälkeen. Sääriin levittelin myös sitä sinkkivoidetta. - Ans kassoo, miten siis tänä keväänä käy. Tuleeko näppyjä, tai ärsytystä iholle. Ehkä pitää teillekin, Hyvät Siskot, kertoa, miten tässä käy.

Tällaisia... On taas se aika vuodesta. Minäkö feministi? - Ehkä vähän, ainakin tähän aikaan vuodesta. Sillä kyllähän ne miehet sitten vaan jotenkin taitavat päästä helpommalla tästä kevään ja kesän tulosta. - Vai mitä mieltä olette, Siskot?