Se on kaamos nyt

Syksyn tuntu on selvä, ei siitä mihinkään pääse. Nyt tänään, kun on virallisesti kesäaika takana, niin on aika summata kulunutta syksyä ja ottaa kaamos vastaan. Syyskuun loppupuoli ja lokakuu on mielestäni ollut viime viikkoon asti tosi värikäs. Kun oli vielä pitkään lämmintä, oli helppo aina lähteä liikkeelle ulos lenkkeilemään ja mieltään piristämään.

Laitan tähän muutaman värillisen kuvan syksyn kauneutta. Todellakin, tuossa kuvan vaahterassa kaikki värit, vielä vihreää, sekä keltaista, oranssia ja punaista. Taustana sininen taivas, niin jopa oli väriä kerrassaan. Samalla viikolla kuvasin kärpässienet "Anoppikokelaan" pihalla. Väri-iloa nekin! Eikös?

Sitten vertailun vuoksi, että ruskeakin voi olla kaunista. Tai ainakin minun mielestäni. En tiedä, mitä te ajattelette näistä törröttäjistä ja palleroista. Nämä kuitenkin löytyivät lenkkireittini varrelta, noin viikkoa myöhemmin, kuin edelliset väri-iloittelut. Pitihän nekin sitten ikuistaa kuvaan, jotta muistaisi kohdalle osuneen.

Viikkoa-vajaa puoltatoista myöhemmin sitten aamuvarhaisella jo kävin aamulenkillä yhden Ystäväni kanssa, ennen hänen työpäivänsä alkua. Se olikin virkistävää, kun oli pakkasta ja kuuraa maassa sekä pensaissa. Tässä teille maistiaisia siitä. Täytyy sanoa, että pitäisi oikeasti vääntää itsensä useammin aamulenkille, koska se on ihan toisenlaista antamiensa fibojen perusteella, kun päivä- tai iltalenkillä. Suosittelen kokeilemaan!

Nyt kun on lenkkeilty, voikin seuraavaksi siirtyä lähemmäs kotiani. Eli mistä täällä tietää, että nyt on syksy. - No esimerkiksi siitä, että fasaaneja käy takapihalla. Yhtenä aamuna oli kahviseurana ikkunan toisella puolella viisi(!) fasaanikanaa. Ennen kuin sain kuvaussession ikkunan läpi aikaan, aamupalaporukka oli pienentynyt, mutta kolmekin pienellä takapihalla on aika monta samaan aikaan. Fasaanit on arkoja lintuja. Käy meillä kukkojakin toisinaan kylillä, kuten tämä toisen kuvan yksinäinen uljas. Tai mielestäni se on kukko. Onhan?

Kukaan ei usko, mutta kerron kuitenkin, että olen kolme kertaa haravoinut pienellä takapihallani. Joka kerran lehtiä on tullut reilusti. Eilen oli kuiva päivä ja tuntui, ettei lehtiä ole juurikaan enää jäljellä, niin ajattelin, josko tämä on nyt viimeinen kerta tänä syksynä. Ja kun oli yöllä vielä tuo kellojen siirtäminen talviaikaan, niin ajattelin samalla innostuksella viritellä kaamosvalot.

Olin myös hankkinut Callunan ulko-ovelle jo aiemmin. En nyt tänä vuonna käynyt tekemään mitään erityisempää asetelmaa useammalla syyslajikkeella. Pitää säästää rahaa, kun nyt on tehty päätös hammashoidosta, eli minun ja maitohampaani yhteinen taival tulee päättymään vielä tämän vuoden puolella. Tämä asia tekee aika ison loven budjettiin. Huh-huh... :/

 

Etsiskelin kirppikseltä itselleni jonkinlaista välikausitakkia tässä muutama viikko sitten. Ajatuksena se, ettei saa maksaa paljoakaan. Kaikki, mitkä olivat vähänkään toppaisen oloisia takkeja tuntuivat maksavan aika suolaisesti kirppishinnoiksi, eli keskimäärin 20-30 euroa.  Lue: mielestäni liikaa, kun kyseessä käytetty takki. Eikä niitä sopivia vaihtoehtojakaan tuntunut olevan liiaksi tarjolla. Sillä kertaa kiersin kirppistä koluten vain pelkkiä takkeja tarkempaan tarkasteluun. Sitten tapahtui ihme! Tai siltä se minusta tuntui. Yhdessä rekissä oli ihanan pehmeä nahkatakki, tuntuman jälkeen katsoin väriä ja totesin, että sehän on aika kiva. Nappasin takin ja henkarin rekistä, katsoin mallia ja väriä vielä tarkemmin ja ajattelin, että aika klassikko. Sitten vilkaisin kokoa. Hmm...luullakseni vähän reilu, mutta josko silti sovittaisin.

 Kaivoin hintalapun näkyviin ja hämmästys oli melkoinen. Hetimiten kirmasin lähimmän löytämäni peilin ääreen mallaamaan takkia. Se oli todellakin vähän reilu, eli hartiat näyttivät vähän leveiltä. Sitten ajattelin, että jos tähän hintaan joku haluaa takista luopua, niin eipä haittaa, mahtuuhan sitten alle villapaitaa ja -takkia, eikä käy a-his-ta-maan. Niin takki muutti meille. Kun tätä löytöä (todellista sellaista) hehkutin Kummitytyn äidille ja yritin puhelimessa kuvailla hänelle takin väriä, hän kutsui minut paria päivää myöhemmin kahvikylille ja mätsäämään, olisiko hänen omin käsin sormineulomansa huivi sopiva yhdistettäväksi  takkiin. Niin huivikin muutti meille! - Kiitos nam! :)

Ps. Aloitin muuten yhdellä kurssilla. Täytyyhän se jotenkin käyttää tämäkin aika hyödyksi ennen töiden löytymistä. Etsin ja haen, kunnes löydän. Pitää uskoa, että sekin ihme vielä tapahtuu...

Kaipaan Sinua, Muutos!

(Heti alkuun varoitus: Tätä tekstiä ei suositella alavireisille ja väsyneille lukijoille!)

Nyt viikon sisään on tullut kolme sähköpostivastausta hakemistani työpaikoista, missä valinta ei ole kohdistunut minuun. Äääääks! On se nyt kummallista, miten tämä nyt näin takkuaa. Nyt alkaa jurppia, kun ei pääse edes haastateltavaksi asti. Pääkoppani huutaa kysymyksiä:

- Mitä ne työnantajat oikein haluavat? - Olenko liian vanha? - Onko minulla liian vähän/liian paljon koulutusta?

Sitten alkaa jo painaa päälle se pahin kaikista: Mikä minussa on vikana?

No...mutta... Yksi haku on menossa, mihin olen ladannut aika kovia odotuksia. Nyt tänään aloin ajatella, että mitä jos siitä(kään) ei tule mitään...

Yritän selkiyttää ajatuksiani, koota itseäni, ei kai minussa ole isosti (ihan vähän vaan) vikaa, mutta tässä ajassa on jotain kovin outoa ja kummallista. Tunnustan, että vaikka olenkin pääsääntöisesti melko positiivinen, niin silti nyt vetää omat ja yhteiskunnan asiat, sekä yleismaailmallinen tilanne vähän alakuloiseksi. Ehkä osansa alakulooni ja työnhaun turnajaisväsymykseeni tuo myös naiselliset vivahteet, on taas se aika kuusta. - Just joo! Sillähän voi aina selitellä, mutta silti ei järkeistäminen auta, vaikka tietää että se on vähintään osasyy. Hassua sinällään!

Ylläolevien lisäksi harmistusta ja mietintää aiheuttava asia on maitohampaani. Kyllä, ihan oikein luette: Mai-to-ham-mas.  Niin, tuo armas jäänteeni lapsuudesta on jo hyvän aikaa palvellut ylhäällä, vasemmalla, etukulmassa. Se on sinnitellyt paikallaan urheasti, vaikka onkin nyt ehkä noin vuoden päivät vähän heilunut. Kävin helmikuun lopussa terveyskeskuksen puolella paikkauttamassa yhden hammasvälireikäni. Tuo samainen hammaslääkäri sanoi jo silloin käydessäni, että taitaa hammas alkaa irrota ja sitten onkin asiaa yksityiselle puolelle, kun julkisella puolella näitä ei hoideta. Pyysin josko purukalustoni voisi kuvata tilanteen selvittämiseksi. Kävin röntgenissä ja sitten kesemmällä samainen hammaslääkäri viimein lausui kuvat. Posti kantoi lausuntonsa kirjeenä. Siinä selvästi todetaan, että maitohammas suussa, juuri lyhyt. Toimenpide-ehdotuksessaan suosittelee ko. hampaan korvaamista implantilla, kun tilanteeni sallii. Tällöin hoito yksityishammaslääkärillä, joka perehtynyt implanttihoitoihin.

Kesän aikana en halunnut varata arvioaikaa yksityishammaslääkärille, ajattelin taloudellisen tilanteeni korjautuvan, josko pääsisin töihin. Hakemuksia on ollut oikeastaan kokoajan vireillä, mutta kun ei lykästä, niin ei.  Mutta siis siitä hampaasta, eli nyt ehkä elo-syyskuussa havahduin siihen, että paikattu hammasvälireikäni on tuntunut vähän erikoiselle ja päätin sitten kysyä akuuttiaikaa terveyskeskuksen puolelle syyskuun lopussa. Onneksi pääsin samana päivänä, vaikkakin eri hammaslääkärille, kun keväällä. Siellä kontaktipinnankorjaaja-hammaslääkäri sitten röntgenkuvasi sekä korjattavan -, että mainitun maitohampaan, kun sanoin, että siinäkin on ollut tuntemuksia. Kuvan perusteella katsoi, että maitohampaani juuri on surkastunut maaliskuun kuvista lisää. Kertoi, että tulen menettämään tuon hampaan, juurta on niin vähän jäljellä enää. Sanoin, että asia on tiedossa, mutta en valitettavasti ole saanut tilattua aikaa yksityisen puolen tilanne- ja kustannusarviota varten taloudellisen tilanteeni vuoksi.

Puolisentoista viikkoa siitä kului aikaa pohtien, kunnes kyllästyin ja päätin googlettaa hammasimplantti. Bongasin Lahdesta hammaslääkäriaseman, missä oli tulossa seuraavalle viikolle avoimet ovet ja sinne pystyi varaamaan maksuttoman ajan hoidontarpeen arviointia varten. Heti soittamaan ja sainkin tuo arviointiajan avoimien ovien aikaan. Muutama päivä myöhemmin iloisena matkaan.  Hyvä syy lähteä myös käymään Äidin luona. Vaan hymy hyytyi ja mieliala pykälän tai kaksi verran kääntyi, kun olin käynyt jälleen koko hampaiston röntgenissä ja sen perään hammaslääkärin luona kuulemassa tuomioni... Hänen mielestään "hammas on enää pyhällä hengellä kiinni". Se olisi kuitenkin nopealla aikataululla irrotettavissa heillä ja samalla voisi mahdollisesti asentaa väliaikaisen hampaan.  Kun ien parantunut, ehkä jo pari päivää poiston jälkeen, olisi lie mahdollista asentaa keinojuuri, eli se implantti ja sen luuduttua muutamaa kuukautta myöhemmin varsinainen kruunu. Koko roska maksaisi ko. hammaslääkäriasemalla yli 3000 euroa! Plus väliaikaisen hampaan kustannukset tulisi tuohon summaan vielä lisäksi... - Auuuuuuuts! Melko kallista!

En vielä tehnyt hoitopäätöstä ko. paikassa. Seuraavana aamuna soitin erään paikallisen yksityishammaslääkärin ajanvaraukseen ja olen menossa heidän arviointiinsa ylihuomenna. Toivoakseni vähän erilainen kustannusarvio tulee sieltä. Ehkä se helpottaisi hoitopäätöstä. Sillä kummallista on se, että se mokoma maitohammas taitaa tietää. On antanut viitteitä, että yhteinen taipaleemme taitaa olla lopussa. Nimittäin tuntemuksia on tullut lisää, ei nyt särje, mutta tuntuu. On myös saman puolen poskipään turvotusta. On myös vähän kuin flunssainen olo, eli nenätukkoa ja kurkkukipua samalla puolella. Ja mielestäni saman puolen korvakin ajoittain ns. tuikkii. Lauantai-iltana oli jopa vähän lämpöä, mutta ei se flunssaksi muuttunut. Toivottavasti nämä ei enteile tulehdusta, mitä pelkään tietenkin. Mutta väittäisin, että kyllä nämä ovat hampaaseen liittyviä vaivoja nyt ja sitä muutosta enteilevät. Eli asialle on pakko nyt tehdä jotain.

Voin siis vilpittömästi sanoa, että toivoisinpa kovin työnhakunikin (viimein) tuovan muutosta. Helpottaisipa tuo kummasti koko projektin rahoituskuviota, jos / kun saisi olla palkkatyössä... Ei ole helppoa työllistyminen, mutta ei se ole helppoa työpaikan säilyttäminenkään. Alati tulee lisää yt-uutisia ja irtisanomisuhkia täällä ja muualla... :(  Tämä olisikin sitten jo toisen päivityksen aihe, joten ennen kuin aloitan, päätän tämän rypemisen tähän. - Toivottavasti päivänne ei mennyt pilalle! (Minähän varoitin... ;) )  

- Vai pätisikö sittenkin vielä tänään: "Paistaa se päivä risukasaankin!"?

Kehon kieli -luennolla

Kävin viime viikolla kuuntelemassa teatteriohjaaja ja ilmaisutaidon kouluttaja Marja-Leena Haapasen luentoa aiheesta Kehon kieli - Hetkessä elämisen taito ja muisti lihaksissamme. Tämä oli osa paikallisen muistiyhdistyksen luentosarjaa. Tapani mukaan tein tilaisuudessa ranskalaisin viivoin muistiinpanoja, joista yritän nyt koostaa jonkinlaisen yhteenvedon luennon annista ja ajatuksista , ennen kuin asiat unohtuvat. Luennoitsija oli todella ilmeikäs, sekä loistava puhuja ja esiintyjä, huomasi myös, että hän on asialleen omistautunut.

Kaikki luennoitsijan mukaan lähtee siitä, että ihminen ilmaisee itseään säilyäkseen hengissä. Lihaksissa kannamme mukanamme muistojamme, kulttuuriperimäämme, sekä tietoa itsestämme. Kehonkeli on vielä löytämätön maailma suomalaisessa kulttuurissa, ilmaisutaidossa ja vuorovaikutuksessa. Ilmaisukasvatus Suomessa kun on perustunut käytännössä sanoihin.

Suomalainen ilmaisu perustuu siis pääasiassa sanoihin.  Tasaista ja vakaata, virallista lapinhonka-tyyppistä esiintymistä arvostetaan enemmän, sen kaltaiseen ilmaisuun luotetaan enemmän. Toisin sanoen vaihtuvia eleitä ja ilmeitä vuorovaikutuksessa käyttäviä pidetään outoina ja ei-virallisina, epäsuomalaisina.

Kehonkielemme tapahtuessa suurimmassa määrin vain ja ainoastaan pään alueella, päämme sitten kulkee joko vartaloamme edellä, tai sen perässä. Sen perusteella luennoitsija toteaa, ettemme elä tässä hetkessä, vaan odotamme suurimman osan elämästämme. Vaikkakin ainoa, mitä on olemassa, on tämä kuluva hetki. Luennoitsijan mukaan meillä on mahdollisuus ajatella, jotta hetki antaa elämän, tai valitsemmeko sittenkin "pystyyn kuolemisen". Kaikilla meillä on luovuuden lahja. Kehonkieli ja ilmaisutaito perustuvat hetkessä elämisen taitoon.

Kun kehonkieltä aletaan miettiä syvällisemmin, tulee kysyä itseltään tärkeä kysymys: Millaisen elämän minä tahdon elää? - Kaikki valintamme, ratkaisumme, ja suunnitelmamme kiteytyvät tähän peruskysymykseen. Aivojemme ajattelu + kehomme kieli = koko persoonamme

Kun tunnemme itseämme ja ajatteluamme, ilmaisemme itseämme vapaammin. Meidän on lupa myöntää itsellemme "en ymmärrä". Tällöin voimme kysyä toisiltamme, jolloin syntyy kontakti, sekä vuorovaikutusta toistemme kanssa. Se saa meidät kokemaan yhteisöllisyyttä, kasaamme yhdessä elämän palapeliä.

 Teemme kaikenaikaa havainnointia toistemme ilmaisukielestä. Niin sanotusti valpastumme toistemme seurassa, nuuskimme toisiamme. Small talk'in avulla verkostoidumme, ja kuorimme toisistamme esiin eri kerroksia, muodostamme yhteyttä toisiimme, samalla painamme mieleen asioita. Tämä on hyvin tyypillistä amerikkalaisessa kulttuurissa.

Kulttuurit ovat kuitenkin erilaisia. Kaikissa kulttuureissa ei ole lupaa käsitellä kaikkea. Kuten esimerkiksi Suomessa yksityisyyden ja henkilökohtaisen reviirin raja on epäselvä. Lupa toisen ihmisen yksityisalueelle tulee toiselta itseltään. Lupa perustuu yhteyden rakentamiseen ja luomiseen. Kommunikaatiotaitomme ei tässä suhteessa ole täysin kehittynyttä. On siis epäselvää, mitkä asiat ovat yksityisiä, mitkä sitä vastoin yhteisiä.

Havainnoimme ympäröivää maailmaa ja kanssaihmisiämme 1.  sanojen 2. tekojen ja toimintojen 3. aistien ja  4. tunteiden kautta. Näin muodostuu erilaisia ihmistyyppejä.

Sanoja painottavat ihmiset ovat tietopohjaisia. Vuorovaikutuksessa he ovat varovaisia ihmistyyppejä, ja toisista tuntuu, että he jahkaavat ja jaarittelevat, eli vievät näin ollen aikaa. Tietoyhteiskunta korostaa sanoja.

Lasten kanssa teot ja toiminnat ovat toisinaan tärkeämpiä kuin itse sanat. He ymmärtävät paremmin tekojen ja toimintojen kautta. He tutkivat ihmisten kesken reagointia ja näin muodostuvat pelisäännöt yhteiseen ja ympäröivään maailmaan. Kokeminen ja toiminta näkyvät hyvin kehonkielessä, touhukkaalle (kuten lapselle) odotus on tuskaa. Persoonan käyttö sanojen vakuutena tehostaa viestintää ja vuorovaikutusta, vrt. kaksoisviestintä, missä sanat ja teot ovat ristiriidassa.

Toinen tapa havainnoida maailmaa, ovat aistit. Aiemmin mainitsin nuuskimisesta. Hajuaisti on ihmisellä alkeellisimpia aisteja, jo vuorokauden ikäinen vauva tunnistaa äitinsä hajuaistin perusteella. Aistien käyttö on erilaista työelämässä ja Lapin ihmisellä. Yleensä aistinvaraiset ihmiset ovat yksityiskohtien ihmisiä, jotka helposti vetäytyvät.  Aistien avulla jäsennämme maailmaa, mikä on jatkuva prosessi. Ihmiset ovat erilaisia, hallitseva aisti voi vaihdella. Oma tehtäväni on tunnistaa oma itseni ja sillä tavoin löytää paikkani toisten joukossa.

Myös tunteemme jäsentävät maailmaa. Tunteemme ovat kuin tuntosarvet, mitkä kertovat asioiden merkityksiä omaan maailmaamme. Tunteemme ohjaavat valintojamme, ne aikaansaavat toimintaa. Tällöin tunteista jää muistijälkiä lihaksiimme ja kehoomme. Joskus meiltä puuttuu uskallus käsitellä tunteitamme. Tunteet myös luovat odotuksia, joiden perusteella tunnemme itsemme toisinaan oudoksi. Näitä odotuksia voimme mielessämme muokata, toisin kuin tunteet ovat ainutkertaisia elämyksiä, eivätkä ne ole muokattavissa. Vahvasti tuntevia ihmisiä toisinaan pelätään, koska he aavistavat ja vaistoavat asioita. Heitä kannattaa kuunnella viileästi, sillä tunteet helposti tarttuvat.

Ylipäätään ilmaisutaito lähtee kiinnostuksesta itseen. Uskalluksesta ja itsensä havainnoinnista.  Se on myös tietoa ja iloa ihmisestä. Kun on tietoa itsestä, voi hankkia tietoa toisesta ja näin syntyy vuorovaikutusta ja luodaan yhteyttä ihmisten kesken.