Tätä päivitystä olen haudutellut jo nelisen kuukautta. Ajattelin
siis nyt viimeinkin kertoa tarinaa sormuksesta, sillä tämä sormus todellakin
ansaitsee tarinansa. Niin uskomattomat ovat sen seikkailut. Kun se vielä
viimeisimmän seikkailunsa jälkeen päätyi takaisin luokseni, en voi muuta kuin
mykistyä asian äärellä. Sitten vähän myöhemmin tuli myös vahva tunne siitä,
että haluan kirjoittaa tarinan sormuksesta ja sen seikkailuista. Nyt aika on
kypsä, toivottavasti sen mukana välittyy tunne, sillä sitä se vahvasti
välittää.
Ylläolevan kuvan sormus on helmikuussa 1992 edesmenneen
Isäni kihlasormus. Isä kuoli sairaalassa, joten se on poistettu hänen
sormestaan, tai jos se nyt ylipäätään hänellä viimeisellä sairaalareissullaan
oli mukanaan. En siis muista tätä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkaan emme
haudanneet sormusta Isän arkun mukana.
Ensin sormus oli Isäni kuoleman jälkeen joitakin vuosia Äitini hallussa,
päätyen minulle. Muistaakseni (harakka) kysyin Äidiltäni saisinko sen käyttööni
. Sormushan on melko painava ja aika iso, tai laajahko ympärysmitaltaan (lue:
liian iso peukalooni), sillä sitä oli kertaalleen Isän sairastaessa
laajennettukin, että hän pystyi sitä käyttämään. Äiti syystä tai toisesta suostui
antamaan sormuksen käyttööni.
Halusin sitä alkuun luonnollisesti pitää, ja sujautin sen
vasemman käden peukalooni, koska se oli muodikasta silloin yli 10 vuotta
sitten. En tiedä, onko tällaisella tavalla käyttää sormusta jonkinlaisia
piilomerkityksiä, mutta itselläni ei ollut tarkoitus sillä mitään viestittää. Muutamalla
tuttavallani oli samalla tavalla peukalosormuksia, mutta yleensä sormukset olivat
vartavasten ostettu tätä tarkoitusta varten.
Tuon vasemmassa peukalossa pitämäni lisäksi käytin silloin
päivittäin myös Tädiltäni (= Isäni siskolta) rippilahjaksi saamaani, tietääkseni
Maarit-korusarjan, keltakultaista sormusta vasemmassa keskisormessani, sekä oikeassa
keskisormessa itselleni valmistujaislahjaksi lahjakortilla ostamaani edukasta keltakultasormusta,
missä on ihan mitätön ja pienenpieni timantti. Kuten mainitsin, käytin näitä oikeastaan päivittäin.
Eli kotona ollessani en oikeastaan käytä
rannekelloa tai koruja, poistan ne yleensä heti kotiin tultuani, mutta kun
lähdin kotiovesta ulos, minulla oli "varustuksena" vähintään se
rannekello ja silloin aiemmin myös nuo mainitut kolme sormusta. Niin Isä oli
mukana arjessani, vasemmassa peukalossani.
Nyt tiedätte, miten sormus on päätynyt korurasiaani, mutta
sen historiasta ja uskomattomista seikkailuista ette tiedä vielä mitään, joten
nyt jatketaan. Netti on ollut suureksi avuksi selvitys- ja tutkimustyössäni
ajalta ennen kuin se päätyi Isäni vasempaan nimettömään.
Jalometallisista tuotteistahan on löydettävissä paljonkin
informaatiota leimoista, joiden avulla voi varmistua alkuperästä ja
pitoisuuksista. Tässä sormuksessa on lyötynä täydellinen leimasarja, eli
kaikkiaan viisi leimaa: 1. nimileima, 2. pitoisuusleima , 3. tarkastusleima, 4.
paikkakuntaleima , 5. vuosileima. Leimasarjan
tarinaa avaan lisää, hetkinen vain.
Sormuksen nimileimassa olevat valmistajan kirjaimet NW ovat nykyään
Kultakeskus Oy:n hallussa. Sen juuret lähtevät siitä, kun vuonna 1897 Nestor
Westerback on perustanut Helsinkiin kultasepänliikkeen, siksi NW. Saman suvun
Eino Westerback Ky:llä on ollut nimileima NW käytössään vuosina 1925-1969.
Pitoisuusleima kertoo valmistuksessa käytetyn jalometallin
ja sen suhteellisen määrän. Tässä sormuksessa pitoisuusleima on soikea 750, eli
muoto leimassa ilmaisee sormuksen olevan kultaa, ja kullan määrä on 75 % sen
painosta, eli karaatteina 18.
Sormuksen tarkastusleima on kruunu sydänpohjalla, eli
toisinsanoen suomalainen tarkastusleima, mikä takaa pitoisuuden ja muiden lakisääteisten
asioiden tarkistamisen ja valmistajan olevan rekisteröity.
Paikkakuntaleimahan kertoo valmistuspaikkakunnan Suomessa.
Tässä sen kohdalla näyttää olevan vene, eli Helsinki, joten valmistajan
nimileima ja paikkakunta näyttäisivät kertovan samaa ja pitävän yhtä. Kultakeskushan
valmisti selvittelyjeni mukaan kultatuotteensa Helsingissä vuoteen 1975 asti.
Vuosileimaan on sormuksessa lyötynä O7, mikä kertoo
valmistusvuoden ajoittuvan vuoteen 1967. (Tässä kohtaa pienenä sivujuonteena,
kun selvittelin Isän sormuksen valmistusvuotta, tutkijan nälkäni kasvoi lisää,
eli halusin samalla tarkistaa, minä vuonna Tätini antama rippilahjasormus on
valmistettu. - Kappas, vuonna 1972... :)).
Nyt pääsemmekin sormuksen historiassa teknisistä spekseistä henkilöhistoriaosuuteen.
Isästäni kerron, että hän oli aikanaan päätynyt vaiheikkaina poikamiesvuosinaan
asumaan Helsingin maalaiskuntaan, eli nykyiseen Vantaan kaupunkiin. Äitini on
taas "umpihämäläinen", eli kotoisin itäisestä Hämeestä. Kuitenkin
näiden kahden tiet yhtyivät vuonna 1968 kesällä. Tuolloin Isäni oli aiemmin
mainitun Tätini aviomiehen kanssa reissannut autoillen jossain pohjoisessa
Lapissa ja he olivat olleet paluumatkalla kotiin. En tiedä siitä vaivasiko heitä
reissuväsymys, mutta he olivat päätyneet Äitini kotiin tervehtimään Äitini
veljeä, jonka tämän Tätini aviomies tunsi, mutta Isäni ei. Silloin minulle
kerrotun mukaan Isäni oli ensimmäisen kerran tavannut Äitini hänen kotipihallaan.
Siitä minulla ei ole tietoa, mitä silloin oli keskusteltu, tai kuinka tarkkaan he olivat toisiaan katsoneet. Tapaamisen jälkeen Isäni oli
kuitenkin lähestynyt Äitiäni kirjeen muodossa toivoen uutta tapaamista ja
yhteydenpitoa. Sitten mitä ilmeisimmin asiat etenivät melko vauhdikkaasti,
koska Äitini kutsumanimi ja vanhempieni
kihlajaispäivä, 1.1.69, ovat käsin kaiverrettuna tämän tarinan sormukseen.
Tältä osin heidän on täytynyt hankkia sormus jo ennen ko.
päivää. Minulle on kerrottu, että kihlat on ostettu aikanaan Helsingistä, mutta
onko liikkeen nimi ollut silloin tuo Eino Westerback Ky, siitä minulla ei ole
tietoa. Voihan se olla, että siellä on ollut vaikka jonkinlainen edellisvuotisten
poisto- tai alennusmyynti käynnissä kultatuotteissa (koska ko. yrityshän myös valmistajaleiman NW mukaan päätyi
Kultakeskus Oy:lle vuonna 1969 eteenpäin vuoteen 1979). Tottahan silläkin - heh
- voisi olla osansa tässä tarinassa, kenties jopa alkuunpanevana voimana!? (ps. Tämä on heitto!).
No, mutta siis, vanhempieni kihlautuminen tapahtui
virallisesti tuolloin vuodenvaihteessa ja naimisiin he menivät 5.7.1969. Jälleen
pienenä sivujuonteena, mutta yhteensattumien vuoksi kerrottava tämäkin, eli minun
konfirmaatiopäiväni oli sama päivämäärä 18 vuotta myöhemmin, jolloin sain sen
toisen sormuksen Tädiltäni. Omasta mielestäni tämä pieni vivahde tekee sormuksen tarinasta myös ripauksen verran jotain suurempaa, kun päivämäärät ja henkilöhistoriat kietoutuvat metkasti toisiinsa...
Kihlasormusta muistelen Isäni pitäneen nimettömässään melko
tunnollisesti. (Tosin tiedän, että Äitini on ainakin pariin otteeseen miettinyt
avioeroa.) Isäni alkaessa sairastaa 80-luvun lopussa hän ei turvotuksen vuoksi voinut
aina käyttää sormusta, joten hän oli pyytänyt kotipaikkakuntani kultaseppää
suurentamaan sormustaan. Siitä syystä se on nykyään melko reilun kokoinen. Isäni kuoli helmikuussa 1992 ja sen jälkeen 25-vuotias sormus päätyi ja oli tallessa Äidilläni lipaston laatikossa, mistä sen sitten bongasin ja pyysin
sitä käyttöön itselleni. Pyyntöni tarkkaa ajankohtaa en enää muista, mutta arvioisin,
että noin vuosituhannen vaihteessa olen sen Äidiltäni saanut haltuuni. Enkä
minä sitä mitään pienentänyt, pidin sitä sellaisenaan, liian isona ja väljänä, vasemmassa
peukalossani arki- ja juhlakäytössä päivittäin.
Sormuksen historiaan liittyy myös Tukholman laivalta hankkimani
kultaketju sitä varten. Sillä jossain vaiheessa keksin, että voisin käyttää
sitä edelleen, kun vain laittaisin sen ketjuun, ettei se väljänä putoa
sormestani ja häviä. Ehkä siinä oli jo ollut ns. läheltäpiti-tilanteita. Ketju jäi kuitenkin aika pian pois käytöstä ja sormus
jatkoi sinnitellen samassa käyttöpaikassa kuin ennen ketjua.
Noin vuonna 2005 ihan alkukesällä tapasin tanssilavoilla
käydessäni erään ihan kivan miehen, jonka kanssa tapailimme ja tanssimme sen
kesän yhdessä. Juhannuksen aikaakin vietimme yhdessä, sen mitä silloiselta
vuorotyöltäni ehdin ja ennätin. Juhannuksen aikaan olimme erään paikallisen
ravintolan kesäterassilla hänen ja hyvän ystäväni kanssa. Jossain vaiheessa
iltaa minun täytyi raahautua jonottamaan bajamajaan, mistä takaisin pöytäämme
päin palatessa kuului kulkuterassin lautojen välistä 'kling'. Kauhukseni
tajusin, että kilauksen aiheuttaja oli Isäni kihlasormus, mikä siis putosi sormestani
ja kilahtaen päätyi sinne jonnekin terassilautojen alle. Ystäväni ja tuo
mainittu tanssittajani olivat odotelleet minua takaisin pöytään, mutta kun
minua ei kuulunut, he olivat lähteneet katsomaan, mihin olin jäänyt
vessareissullani. Enhän minä hätäännykseltäni ja epätoivoltani ajan kulua tajunnut, kun
sananmukaisesti itkin sormusta, tai sen päätymistä lautojen alle.
Tanssittajani oli herrasmies. Hän Ystäväni kanssa lohdutti
minua minkä pystyi ja saattoi. Lupasi vielä hövelisti, että hän tulee
seuraavana päivänä etsimään sormusta terassin lautojen alta, saatuaan ensin itkuni
seasta haarukoitua summittaiset katoamispaikan koordinaatit. Tuo ravintola terasseineen ja sormuksen katoamispaikka olivat loivassa rinteessä, joten sinne alle pääsi kiertoteitse, vaikkakin varvikkoa oli ympärillä.
- Ihmeitä todella
tapahtuu! Sillä seuraavana päivänä ollessani työvuorossa hän laittoi minulle
tekstiviestin, missä hän kertoi löytäneensä sormuksen, missä kaiverruksena
Äitini etunimi ja vanhempieni kihlajaispäivä. Olin löytymisen tiimoilta
ikionnellinen ja vuolaasti kiittelin tanssittajaani. Meidän romanssimme jäi
kuitenkin kesäromanssiksi, vaikka edelleen joskus tansseissa tapasimme, mutta kavereina.
Silti olen edelleen hänelle kiitollinen yhteisestä ajastamme, enkä vähiten
siitä, että sain sormuksen takaisin haltuuni.
Tuon tapauksen jälkeen hetkeksi paransin tapojani ja käytin
sitä taas hetken kaulaketjussani. Vaan kovin pian se ihminen lipsuu. Eli
minäkin jatkoin taas sormuksen pitämistä peukalossani. Jollain tapaa totuin
siihen, että siinä se väljänä heilui, muistona Isästäni ja hänen
olemassaolostaan. Tunnesiteeni siihen ainakin vahvistui ja sormuksesta tuli ns.
tavaramerkkini. Ainakin se kulki aina mukanani ollessani kodin seinien
ulkopuolella. Sisällä kotona en edelleenkään sitä käyttänyt.
Seuraava sormuksen seikkailu ajoittuu jo tälle
vuosikymmenelle. Tälläkertaa olimme nykyisen Miehekkeeni kanssa käymässä hänen
Äidillään kesällä 2014. Terassin, tai oikeastaan parvekkeen lattialaudat
koituivat jälleen sormuksen kohtaloksi. Jotain parvekkeella puuhatessani kuului
jälleen kohtalokas 'kling' sormuksen pudotessa lattialautojen raosta ns.
tukilaudan päälle. Sain sen paikallistettua helposti, mutta mitenkään en saanut
sormiani pujotettua lankkujen välistä napatakseni sitä talteen. Miehekkeen ja
Anoppikokelaan kanssa asiaa pohtiessamme keksimme tikun ja pesulahenkarin
yhdistelmän, joiden avulla Mieheke ja
minä hetken askarreltuamme saimme kuin saimmekin sormuksen ujuteltua henkarista
taivutettuun koukkuun ja näin nostimme sen lautojen raosta ylös. Olihan sekin
iloista, mutta ei ensimmäisen tapauksen ilon ja onnen veroista. Kakkostapahtumasta
huolimatta käytin sormusta edelleen 'edustustehtävissä', eli aina ollessani
kodin ulkopuolella.
Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kahta ilman
kolmatta", niin pääsemme sormuksen seikkailuissa viimeisimpään. Jäin
työttömäksi saman vuoden syyskuussa 2014, jolloin lisääntyi aika, jolloin usein
lähdin kotiovestani ulos ilman sormuksia, esim. ulkoilemaan ja lenkille. Eli en
käyttänyt sormuksiani enää edes päivittäin. En siis osaa tarkalleen sanoa milloin sormus
oikeastaan katosi, mutta selvästi muistan, kun tajusin sen puuttumisen ollessamme jo aiemmin mainitun
Ystäväni ja hänen nuoremman Tyttärensä kanssa kauneimmissa joululauluissa.
Siinä laulaessani (en muista mitä joululaulua) yhtäkkiä vain
salamanvälähdyksenä tajusin, että peukalosormusta ei ole sormessani. - Voi ei!
Missä se on?
Kuten voitte arvata, että siitä käynnistyi melkoinen
mylläkkä. Kotona käänsin käytössäni olleet hanskat, takintaskut sekä käsilaukun ympäri. - Ei
löydy sormusta, ei. Seuraavana päivänä soitin seurakunnalle ja kyselin oliko joululaulukappelista
löytynyt sormusta. - Ei ollut löytynyt, ei. Sinne soittamisen lisäksi kuljin
kysellen kaikissa sen viikon aikana käymissäni liikkeissä ja yrityksissä, onko
löytötavaroissa tullut vastaan sormusta. - Ei ollut, ei. Kävin poliisilaitoksen
löytötavaroissa kyselemässä olisiko sormus päätynyt sinne. - Ei ollut päätynyt
sinnekään. Annoin kuitenkin varmuuden
vuoksi sormuksen tuntomerkit ja yhteystietoni ystävälliselle virkailijalle. Kävin
myös paikallisessa kauppakeskuksessa sijaitsevassa löytötavarapisteessä
kyselemässä, olisiko joku toimittanut sinne sormusta. Ei ollut toimittanut, ei.
Olin aavistuksen jo epätoivoinen ja silloin illalla
nukkumaan mennessäni vuodatin tätä asiaa korkeammille korville ja silmille pyytäen jotain
merkkiä, mistä voisin sormusta vielä etsiä. Sitten nukahdin, kunnes keskellä
yötä havahduin ja minulle tuli tunne, että sormus on jossain tallessa. Se tieto
rauhoitti mieltäni ja nukuinkin loppuyön melko hyvin. Aamulla muistin
heräämiseni ja tunteeni, mikä asiaa ajateltuani jostain syystä vahvistui, että
sormus on tallessa, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä mistä sen voisin
löytää takaisin. Talvi jatkui melko leutona, eikä luntakaan viime vuonna ollut
ihan älyttömästi. Sen talven ja kevään mittaan kauppakeskuksen löytötavarapisteessä
työskentelevä mies tuli tutummaksi, koska jatkoin siellä käyntejäni
säännöllisen epäsäännöllisesti kysellen olisiko joku ihana löytäjä toimittanut
sormusta sinne. Aina hän joutui antamaan kieltävän vastauksen. Niin minä pikkuhiljaa
aloin sopeutua ajatukseen, että sormus on ja pysyy hukassa. Toki välillä sitä
mietin, että missä se mahtaa olla, tallessako tosiaan, vaiko näinköhän löytäjä
on sen myynyt rahanpuutteessaan eteenpäin. Äidilleni en tietenkään uskaltanut
puhua tästä tapauksesta ollenkaan. En tiedä, ihmettelikö hän missään vaiheessa,
miksi en käytä sormuksia.
Sillä niitä keltakultaista kahta jäljelle jäänyttä en halunnut
juuri käyttää, kun se tärkein kolmen koplasta puuttui. Viime syksyllä olin
Äitini luona Lahdessa ja kävin kirpparikierroksella, jolloin löysin edullisia (noin
euron - pari maksavia) hopeanvärisiä rihkamasormuksia kolme kappaletta niiden
korvikkeeksi. Nämä olivatkin tosi aktiivisessa käytössä noin pari kuukautta.
Kunnes jälleen tapahtui ihme! - Uskomatonta, mutta totta!
Sillä olin loppiaisen aaton iltana, 5. tammikuuta kuluvaa
vuotta, lähdössä lenkkeillen vastaan Miehekettäni. Tajusin, että nyt tarvitaan
paksumpia hanskoja tai tumppuja, koska pakkanen oli päivästä kiristynyt
selvästi ja tuntuvasti. Minulla on eteisen naulakon päällä yläkaappi pariovilla.
Siellä säilytän paria kannellista laatikkoa, joissa on kylmän kauden pipoja,
hanskoja, huiveja. Kiipesin kaapille jakkaran kanssa ja penkoessani hanskalaatikosta
jotain paksumpaa, kuului maaginen 'KLING'.
Hetken mietin, mistä ääni tuli, kunnes tajusin. Jostain käsineestä tai
hansikkaasta tai tumpusta se vierähti laatikon pohjalle, killittäen ja kimallellen siinä, ihan
silmieni edessä, yli vuoden kadoksissa ollut Isäni kihlasormus!
Voin sanoa, että tunsin pitkästä aikaa melkoista iloa ja aitoa
riemua. Tunsin mielessäni myös kiitosta sille mainitulle korkeammalle, joka kertoi sormuksen olevan tallessa. Pikkuhetken itsekseni fiilisteltyäni soitin
samantien Kummityttöni äidille kertoakseni tämän suuren uutisen. Soitin myös aiemmin
mainitulle Ystävälleni, että sormus on nyt viimein löytynyt. Sekä tietenkin kerroin asiasta myös Miehekkeelle, kun sitten hetkeä myöhemmin olimme yhdessä lenkillä kirpeässä pakkassäässä.
Eli hyvässä tallessahan se oli, todellakin, yli vuoden
päivät. Löytymisensä jälkeen laitoin kaikki kolme sormusta samaan pieneen
korurasiaan, enkä niitä ole sen koommin käyttänyt... - Haluan, että sormus on
tallessa vielä ensi vuonna, sen täyttäessä 50 vuotta!
(EDIT 25.4. n. klo 11:13, innostuksen vallassa tuotetun tekstin kirjoitusvirheet korjattu / Liekki)