Pyhäinpäivän aikaan

Haluaisin kirjoittaa jotain kuolemasta näin Pyhäinpäivän tiimoilta. Elämässäni olen paljolti pohtinut kuolemaa, ja sen merkitystä. En tiedä onko jotenkin ns. epänormaalia, kun pohdin. Aihe on kuitenkin niin laaja ja iso, etten taida pystyä sitä käsittelemään kokonaisuutena, vaan tämä teksti tulee muodostumaan näistä kuolemaan liittyvistä irrallisista asioista ja ajatuksistani.

Kuolema kuuluu yhtä erottamattomasti elämään, kuin syntymä. Jossain joku kuolee ja toinen syntyy. Joskus se jopa yllättää, että omassa suvussani tai elinpiirissäni on lähes yhtä aikaa näitä elämän suuria ihmeitä: kuolemaa ja syntymää. Aivan kuin jotenkin maailma hakisi tasapainoa ja kompensaatiota. Näin oli Isänikin kuoleman aikaan, niihin aikoihin syntyi yksi kummitytöistäni perheystävillemme.

Jonkun ihmisen kuolemaan itselläni liittyy surun ja haikeuden myötä myös kiitollisuus hänestä ja hänen elämästään. Muistelen mitä olimme toisillemme. Sitäkin miten elämämme kietoutuivat toisiinsa, miten tuntemisemme rikastutti toistemme elämää. Jokaisesta tuntemastamme ihmisestä jää jonkinlainen muisto tai muistijälki.  Mitä paremmin tunnemme, sitä enemmän ja useampia muistoja ja muistijälkiä. Juuri ne muistot tekevät kipeää, ja samalla tunnemme kiitollisuutta niistä.

Vaikka joku läheinen ihminen kuolee, hän on silti edelleen minulle olemassa, vain ajatukseni ja tunteeni päässä. Voin muistaa häntä ohimennen. Toisinaan voin jopa käydä jonkinlaista vuoropuhelua kanssaan, vaikka hän ei olisikaan läsnä tässä ulottuvuudessa. Eli jos herkästi kuuntelen, niin voin löytää uusia ajatuksia, jopa vastauksia ja ratkaisuja asioihini tai ongelmiini.

Viikko sitten yllättäen kuoli hyvän ystäväni isä. En ole nähnyt isäänsä moniin vuosiin, mutta silti on vahvoja muistoja hänestä. Ymmärrän hyvin, mitä ystäväni käy nyt lävitse. Välillä tulee suru ja tekee kipeää. Toisinaan joku muisto häilähtää ja saa hymynkin kasvoille, ehkä jopa naurahtamaan. Ja niin sen tulisi ollakin. Paras neuvo, minkä itse sain oman Isäni kuollessa oli se, että silloin pitää itkeä, kun itkettää ja nauraa, kun naurattaa. Vain tunteet ovat paras tapa käsitellä menetystä. Antaa aikaa niille tunteille.

Sen vuoksi olinkin järkyttynyt siitä, kun kuulin tuolta ystävältäni, että hänen käydessään työterveydessä isänsä kuoleman jälkeen, hakiessaan sairauslomaa hoitaja oli kirjannut jopa yhden päivän sairauslomaa. Siis yhden ainoan päivän! Onneksi ystäväni oli ollut vahva mielipiteessään ja hänet oli ohjattu lääkärin vastaanotolle pidempää sairauslomaa varten. Silti sekin, kolme päivää, tuntuu lyhyelle ajalle. Eikö surra pitäisi kun on surun aika? Mikä nyky-yhteiskunnassa mättää, että tälle, jos nyt muillekaan asioille, ei anneta riittävästi aikaa?  

Nykyisin olemme vieraantuneet kuolemasta, kun se usein tapahtuu jossain silmiemme ja elinpiirimme ulkopuolella, useimmiten jossain laitoksessa. Ennen vainaja laitettiin esille ja ihmiset kävivät vielä häntä katsomassa. Nykyään harvemmin halutaan nähdä kuollutta, vaikka sairaaloissa olisikin tähän mahdollisuus. Myös lapsia halutaan suojella kuolleiden näkemiseltä. En tiedä, onko tämän myötä kuolema jotenkin vieras ja elämään kuulumaton ajatus nykyihmiselle.

Kuolemaan voi mielestäni liittää myös tunteet ja niiden kuolemisen. Tai tunteiden muodon muuttumisen. Tätäkin asiaa olen viime aikoina paljon pohtinut omassa elämässäni. Mitä kaikkea tapahtuu, kun läheisenä pitämäsi, pitkähkö ihmissuhde päättyy? Miten tulisi menetellä, että selviäisi itse eteenpäin, eikä kohtuuttomasti satuttaisi tai loukkaisi toista? Voiko rakkaus muuttua ystävyydeksi? Vai onko vain parempi antaa asian olla?

Näin marraskuussa on myös mielessäni luonnon ns. kuoleminen. Miten kesä tuntuu olevan kaukana takana ja ellei vielä enemmän kaukana edessä. Silti tämäkin luonnon pysähtynein aika on kahlattava lävitse. Nähtävä pimeyden taakse, uskottava ja luotettava, että vielä tulee uusi kevät. Ilman varjoja ei ole valoakaan.

Tässä osa näitä, irrallisia ajatuksiani kuolemasta. Pyhäinpäivän mietintöjä.

Kun saapuu (saapui) syys(kuu)

Hupsansaa... Enpä sitten ole kirjoittanut koko elokuun aikana päivityksen päivitystä. Se kesä, nyt voi jo sanoa, että se meni, kuten kirjoitin, että se on parasta just nyt. Eli sen puoleen, olen ainakin elänyt, enkä vain istunut koneella.

Mennyt kesä oli todellakin, vaatimattomastikin todeten, ihan ja aivan erilainen, kuin edelliset. Ehkä siitä avaan jossain vaiheessa, myöhemmin, mutta nyt en pysty. Olen yrittänyt kuitenkin kirjata asioita kalenteriini, että muistan tapahtumia ja ajatuksiani. Eli ehkä näihin palataan vielä myöhemmin.

Eilen oli kuin kesäinen päivä, tosi lämmin ja aurinkoinen. Kovin epätavallinen syyskuun päiväksi. Auringosta sain voimaa ja vahvistusta, sillä tiedän, että sitä juuri tarvitsin. Kait minä sitten vähän olen valon ja auringon lapsi. Ainakin olen syntynyt kesällä. Ilmeisesti ensi viikolle on säätiedot vielä luvannut kauniita ja kirkkaita päiviä, vaikka yöt ilmeisimmin tulevat viilenemään. Toivotaan puintikelejä vielä kaikille niitä tarvitseville.

Silti tässä syksyn saapumisessa ja syksyn sadossa on ollut aihetta tämän hetkisestä tilanteestani huolimatta iloita. Vieläpä monta kertaa. Luontoäiti todella mykistää runsaudellaan ja anteliaisuudellaan. Olemme saaneet paaaaljon mustikoita, sekä nyt paaljon omenia, on sitä puolukkaakin. Sieniä on myös ollut, paikkapaikoin jopa säilöttäväksi asti. Ja se on hienoa, että minulla on ollut aikaa käydä hiljakseen, omaan tahtiin metsässä. Joskus vaan rauhoittumassa, koska en ole sadonkorjuusta halunnut tehdä suoritusta, mutta se on ollut hyvä lisä. Se on myös tuonut tarvitsemaani virkistystä, sekä ravintoa. Sekä myös vähän toimeentuloa. Sitäkin olen tarvinnut.

Metsässä olen myös käynyt, kiitos erään Ystäväni, tekemässä ohjattuja Metsämieli-harjoituksia. Se on ollutkin hyväksi, sekä auttanut tarttumaan hetkeen, vahvistanut ajatuksiani ja tunteitani. Olen virkistynyt, sekä saanut rauhalliset yöunet, kiitos harjoitteiden.

Laitan lopuksi tähän oheen taas muutaman kuvan. Puhukoon ne myös samaa asiaa. On ihan mahtavuutta, että meillä on jokaisessa vuodenajassa omat ainutkertaiset vivahteensa. Se jos mikä, on rikkautta.

Kesä!

Kesä on parasta just nyt! Vaikka juuri nyt sataa ja olen aika laiska kirjoittamaan, silti tiedän, että niin juuri tässä tilanteessa tulisi tehdä. Kirjoittamisen sijaan ajattelin tehdä kuvakattauksen kesään liittyvistä. Osa kuvista on viime vuoden puolella, ajallisesti lähes samoihin aikoihin kuvattuja, kun mitä nämä tämän vuoden puolella kuvatut. Vertauksen ja muistojen vuoksi halusin niitä muutaman tänne päivittää. Eli se todella pitää paikkansa, etteivät vuodet ole veljiä. Oletteko huomanneet saman asian?

21.5.2016 Ennen kirvojen hyökkäystä
- ei saanut yksi leppis pelastettua palloja!

22.6.2015 Ei kirvoja, vain palloja
- paljon lumipalloja!

22.6.2015 Kotkansiipi
(alhaalta laskien n. kolmanteen
aidan lautaan asti ulottuvana)

4.7.2016 Sama sateessa levällään
(silti ulottuen noin 5-6 lautaan saakka)

Luontoäiti osaa yllättää. Kesäkuun alkupäivinä ajoin nurmikkoa ja tajusin, että betonilaattojen vieressä on runsaasti päivänkakkaran varsia ja nuppuja tuloillaan. Päätin jättää sen alan ajamatta ja seurata miten tilanne kehittyy. - Luontoäiti totisesti ilahdutti! Sain päivänkakkaroiden lisäksi sekaan myös ketoneilikoita :)

14.6.2016

26.6.2016

En tiedä, mutta tänä kesänä olen kiinnittänyt huomiota pieniin yksityiskohtiin. Ekan kuvan leppäkertusta innostuin niin, että olen tässä kuvaillut muitakin ötököitä...

Sitten vähän lisää kukkia...

Aina yhtä ihania! 

Näitä oli tänä vuonna valtavasti! - Tykkään!

Yksi ikuinen suosikkini.

Nämä saa aikaan ristiriitaisia tunteita.
Muistin virkistykseksi, että on muitakin kuin liiloja värivariaatioita.

Pionit valloittaa aina upeudellaan!

Nämä allaolevatkin kuuluvat kesääni. - Ehdottomasti!

Sellaisia tänään, muistiin merkiten. Muistetaan nauttia kesästä - se on parasta just nyt! :)

Stop - pysähdy!

Pysähtyminen - miten haasteellinen liike.

Todellakin, sillä nyt puhun itsestäni. Olen eteenpäinmenevä ja -pyrkivä ihminen. Nuorempana usein olin jo aktiivisena toimimassa, kun muut vasta miettivät toiminnan aloittamista. Reipas ja oma-aloitteinen lukee joissain nuoruuden aikaisissa työtodistuksissanikin. Varmaan ihan totta!

Nuorempana myös toisinaan sössin asiat sillä, että olin niin sanotusti niitä sorkkimassa, enkä malttanut antaa asioiden järjestyä tai tekeytyä omalla painollaan. Vimmatusti etsin ratkaisuja asioihin ja ongelmiin. Odottaminen oli yhtä tuskaa. Keskeneräisyyttä oli (ja on välillä edelleenkin) toisinaan vaikea sietää. Kuulostaa hassulta, mutta tähän tulokseen olen tullut. Nyt kun ikää on tullut lisää, alan pikkuhiljaa oppia, että asioilla on taipumus järjestyä. En silti sano, että olisin tässä aiheessa täysin oppinut. Aina on varaa parantaa! Kärsivällisyys ja pysähtyminen ovat nimittäin olleet minulle niitä kasvun paikkoja elämässäni.

Kärsivällisyyttäni on nyt viime aikoina koeteltu. Sillä tuskin maltan odottaa, että saan ihoni takaisin sellaiseen kuntoon, kuin se oli vajaa puoli vuotta sitten, ennen "räjähtämistään". En nimittäin koskaan muista tässä kohtaa, miten nopeasti ihon saa huonoon kuntoon ja miten kauan siitä kestää toipua edes suurinpiirtein ihmistä muistuttavaksi otukseksi. Kun atopiani helmikuun vaihteessa ihmeellisesti syystä tai toisesta (pieni epäilys on...) paheni ihottumaksi alkaen pienistä ihoalueista, ja muuttui maaliskuulle  tultaessa vielä huonommaksi jo lähes koko vartaloa käsittäväksi, en siltikään vielä täysin uskonut. Sillä yritin korjata tilannetta ensin uusimillani reseptivoiteilla (siis sekä hoito- että perusvoiteesta) ja allergialääkkeellä. Näistä noin neljästä sinnikkäästä ihonhoitoviikosta huolimatta tilanne ei olennaisesti parantunut. Huhtikuulle tultaessa tuntui tilanne jopa muuttuvan aina vain hullummaksi (luullakseni katupölystä johtuen) ja ihottumaa oli jo paikoissa, missä sitä ei ollut koskaan ennen ilmentynyt, kuten jalkapohjissani! Vasta sitten lopulta taivuin ja pääsin sinnikkäällä yrittämisellä akuuttiajalla terveyskeskukseemme. Siellä lääkäri suostui ensin emmittyään kirjoittamaan minulle pyytämäni kortisonikuurin (siis lääketabletteina) noin kuukaudeksi ja lisäksi pyytämättä myös lähetteen erikoislääkärille. Nyt olen kohta syönyt kuurin loppuun. Aluksi vaikuttikin siltä, että se auttaa ja on varmasti auttanutkin. Mutta nyt tajuan, etten vieläkään ole täysin kunnossa. Voin sanoa, että nyt jo hiukan harmittaa ja pelottaa kuinka kauan tähän toipumiseen vielä menee aikaa...

Terveysasioissa on nyt pinnalla myös hampaani. Eli se joulukuisessa päivityksessä kertomani väliaikainen hammas on nyt viime viikolla torstaina poistettu suusta. Vihdoinkin, sillä jo pitkään oli tunne, että en enää jaksa sen kanssa, kun hammas tuntui ei-omalle ja ien kutistui, eikä hammas kiinnikkeineen elänyt sen myötä. Eli toisinsanoen hampaantekeleen ja ikenen välissä oli isohkot välit kautta raot. Sinne sitten tietenkin kertyi kokoajan kaikkea ruuantähdettä ja puhdistaminen oli haasteellista. Lisäksi minusta tuntui, että puheeni sössöttää. Väliaikaisen hampaan poiston ohessa ien leikattiin jälleen auki ja sinne on nyt sitten istutettu implanttiruuvi. Ensin suu auki ollessani ja hammaslääkärin sitä tarkistaessa näytti vielä epävarmalle, onko istutettua luuta alkanut kasvaa riittävästi implantin istutusta varten. Yritin pysyä rauhallisena, mutta myönnän, että olihan se perin ikävää puudutusaineissaan kuunnella hammaslääkärin ääneen miettimistä onnistuuko istutus, vaiko onko otettava käyttöön toinen vaihtoehto. No, ruuvi saatiin kuin saatiinkin lopulta laitettua. Leikkaushaava ommeltiin neljällä tikillä umpeen. Koko toimenpiteessä aikaa meni noin tunti. Nyt tänään vaikuttaa siltä, että leikkauksen jälkeen toipumista on tapahtunut, toki. Turvotus on laskenut, ikenen väri on aika hyvä, mutta on se vähän arka edelleen. Tikit ovat nyt alkaneet tuntua ja nipistellä.  Huomenna sitten aamutuimaan jatketaan. Katsotaan, miten eteenpäin ja kauan siinä menee, että voi hymyillä vapaasti. - Jännittää!

Näiden lisäksi työnhaku koettelee myös pitkää pinnaa ja kärsivällisyyttäni. Todella! Kun on johonkin hakenut ja asiat eivät ole vielä päätöksessä, niin kyllä siinä vaan ehtii monenlaista ajatusta sekä tunnetta tulla ja mennä omassa päänupissa. Voi olla suurta toiveikkuutta ja ehkä sitten taas pettyy. Kunnes taas saa uudesta hausta kiinni, virittäen uuden toivon viittaa ylleen. Voi kokea iloa, että sainpas hakemuksen puristettua. Sitten taas odottaa, että tuleeko ehkä kutsua haastatteluun, vaiko sittenkin kuulee työnantajasta vasta siinä kohtaa, kun kiitetään mielenkiinnosta. Aina ei kuulu sitäkään, mikä on edelleen mielestäni aivan käsittämätöntä. Vaikka tiedän, että hakijoita on paljon ja että se vaatii työnantajalta ison ponnistuksen, että haku klousataan, niin olen vakaasti sitä mieltä, että kaikkien kannalta näin vain tulisi tehdä. Viimeisin selkeästi klousattu haku kertoi, että hakijoita oli reilusti yli 300! Siinä kohtaa vähän iski taas epätoivo, ettei tästä työnhaustani kertaisesti tule yhtäääääään mitäääään.

Siksi en osaa sanoa, mistä taas tuli voima hakea yhtä työpaikkaa. Sen haun valmistumista olen nyt tässä odotellut. Työnantajasta on kuulunut vähän, mutta ei kuitenkaan niin, että selkeästi vielä tietäisin, miten tässä oikein kävi. Sen lisäksi on yksi toinen mahdollinen työnantaja, missä on voimassa soittopyyntö ko. paikan esimiehelle joka sitten kertoo ja kautta tai haastattelee lisää. Mutta kesken on kesken, eli mitään ei näistä vielä tiedä sanoa. Ja jotta vielä olisi asiat enemmän odottavassa tilassa, niin tietenkin on vielä muutama muukin haku, mihin olen osallistunut. Asiat siis elävät, ja toivoakseni muuttuvat!

Tämä odottaminen on siis itselleni luonnetta ja asennetta kysyvää tällä hetkellä. Kärsivällisyyttä opettelen siis kokoajan. Pysähtyminen ottaa myös koville, vaikka tiedän, että se olisi äärimmäisen tärkeää. Näin keväällä ja kesällä on hyvä pysähtyä ja ihmetellä vaikka luonnossa tapahtuvia ja ilmeneviä asioita. On ihanan vihreää, on nousevia uusia kukkia, on linnunlaulua ja valoisia iltoja, ihan vain näin jotain mainitakseni. Voi kun aina muistaisin ja tiedostaisin, että elämä on läsnä kokoajan ja juuri nyt. Ettei sitten tarvitse syyskuussa ihmetellä, että mikä kesä, missäs se meni...

Kun ajatukset ja vauhti uhkaavat viedä kovaa, niin tehdäänpä nyt niin, että istutaan alas ja hengitellään syvään. Ihaillaan hetken kauneutta ja muistetaan sen ainutkertaisuus. Se hetki ei toistu samanlaisena toista kertaa, vaan elämä muuttuu ja menee eteenpäin kaikenaikaa, niin se vaan on. Pysähtyessä onkin hyvä mahdollisuus tarkistaa suunta ja varmistua siitä, että se suunta on oikea. Juuri sen hetken onnellisuus ja tyytyväisyys on mitä parhainta terapiaa. Jossain pienessä hetkessä voi luoda muistoja ja muistikuvia, joihin voi myös palata, kun tulevaisuus alkaa pelottaa tai olo tuntuu epävarmalta tai -mukavalta. Asioilla on taipumus järjestyä (kun malttaa odottaa). Tätä "mantraa" yritän nyt hokea itselleni ja luottaa siihen. 

Pikaisesti valmista

Innostun uusista jutuista ja olen kiinnostunut opettelemaan uusia taitoja ja hoidan tehtäviäni useimmiten melko rivakasti. Pidän nopeasti valmistuvista ruuista ja myös käsitöistä, kuten toiseksi viimeisestä päivityksestäni huomasitte. Tosin toisinaan teen myös todella lehmänhermoja vaativiakin juttuja ja olen yleensä kärsivällinen ja sinnikäs, myös ihmissuhteissani.

En kuitenkaan kaikilta osin pidä nykyisestä tehokkuus ja nopeus -ajattelusta. Liian kiireinen arki ja elämä aiheuttavat toisinaan ahdistusta. Oma luonteeni ja persoonani kun tarvitsee aika-ajoin tietoista hidastamista ja rauhoittumista, jotta energiaa riittäisi kaikille niille osa-alueille ja ihmisille, mitkä koen tärkeiksi elämässäni. Enkä tosiaan aina halua hötkyillä, vaan katsoa rauhassa, miten asiat järjestyvät eteenpäin. Kyllä ne toisinaan järjestyvätkin.

Sitähän se kait kuitenkin on, tasapainon hakemista. Ja molempia osa-alueita lie tarvitaan. Joskus pikaisia, ex tempore -juttuja, toisinaan kärsivällisyyttä kysyviä ja pitkän kaavan puuhia. Tänään kuitenkin pari kuvaa pikaisesti ja nopeasti valmistuvista jutuista.

Tänään oli pikaruoka-päivä. Mutta ei sentään, en käynyt missään pikaruokaravintolassa. Ihan kotoisissa ympyröissäkin nopeasti ja vaivattomasti syntyy sen mukaan Mitä-jääkaapissa-sattuu-olemaan -mättöä, miksi tätä tänään valmistamaani lounasta voisi kait kutsua. Hieno nimi olisi varmaan Pasta Jotain. Hyvin siihen sain kuitenkin upotettua varastoistani ja jääkaapistani löytyviä aineksia.

Eli lounaspastani valmistui kutakuinkin seuraavista:

• Pieni annos paistettua jauhelihaa ja sipulia (lauantaina ostin ison köntin jauhelihaa, mistä puolet käytin jättilihapulliin ja tuo toisen puolen paistoin jauheliha-sipulipohjaksi muille kokkailuvirityksille).
• Pieni määrä päiväyksiä hipovaa pepperonimakkaraa (tämä tarjouksesta ostettu pakkaus oli jäänyt avaamattomana jääkaappiin, kun ihottuma-oireiluissa olen sen sisältämien vahvojen mausteiden vuoksi sitä kartellut).
• Yksi iso tuore, kotimainen tomaatti pilkottuna.
• Pieni purkki tomaattipyrettä.
• Loraus ruokakermaa.
• Joitakin pyöräytyksiä jauhettua mustapippuria.
• Noin teelusikallinen sokeria.

Ylläolevassa järjestyksessä nakkelin nuo raaka-aineet kattilan pohjalle ja kiehauttelin kokoon.  Lisänä toisessa kattilassa tuorepastaa, joka kypsyy vain muutamassa minuutissa.  Tokihan kuvausrekvisiitaksi pitää tuoreen basilikan puutteessa keksiä vihreää, tälläkertaa Pehtoorin salaattia.

- Nopeaa, maistuvaa ja nälkäkin lähti!

Kävin eilen Taito- ja käsityöpäivässä. Oli mukava rauhassa kierrellä ja katsella, sekä haistella paikallista tunnelmaa.  Tällä kertaa ihan itsekseen, koska olin yksin liikenteessä. Luovuus suorastaan  kohisi suonissani, kun kaikenlaisia ideoita virtasi, tullen ja mennen.

Pyörähdin siellä päivän aikana muutamassa työpajassa kokeilemassa nopeasti valmistuvia kädentaitojen juttuja. Otin nopeasti niistä jutuista yhteiskuvan keittiön pöytään vaihtamani  liinan päällä. Eli alla olevassa kuvassa on suodatinpusseista tehty neilikka, tuunattu tuohisormus, sekä origami-työnä tehty paperiperhonen.

- Päivän aikana sain räntää ja rakeita niskaani, mutta silti keväisiä fiiliksiä huokuu ylleni näistä kokeilemistani. Olkoon kevät Teidänkin kanssanne!

ps. Nyt tiedän, miksi Italian väri on rosso, punainen, sillä tokihan hätäpäissäni sain muutaman pikkupisaran tomaattipohjaista kastiketta roiskittua juuri muutama päivä sitten vaihtamalleni keväiselle liinalle. - Pah! Toivottavasti lähtee pesussa puhtaaksi... :/

Sormus (ja sen uskomattomat seikkailut)

Tätä päivitystä olen haudutellut jo nelisen kuukautta. Ajattelin siis nyt viimeinkin kertoa tarinaa sormuksesta, sillä tämä sormus todellakin ansaitsee tarinansa. Niin uskomattomat ovat sen seikkailut. Kun se vielä viimeisimmän seikkailunsa jälkeen päätyi takaisin luokseni, en voi muuta kuin mykistyä asian äärellä. Sitten vähän myöhemmin tuli myös vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa tarinan sormuksesta ja sen seikkailuista. Nyt aika on kypsä, toivottavasti sen mukana välittyy tunne, sillä sitä se vahvasti välittää.

Ylläolevan kuvan sormus on helmikuussa 1992 edesmenneen Isäni kihlasormus. Isä kuoli sairaalassa, joten se on poistettu hänen sormestaan, tai jos se nyt ylipäätään hänellä viimeisellä sairaalareissullaan oli mukanaan. En siis muista tätä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkaan emme haudanneet sormusta Isän arkun mukana.  Ensin sormus oli Isäni kuoleman jälkeen joitakin vuosia Äitini hallussa, päätyen minulle. Muistaakseni (harakka) kysyin Äidiltäni saisinko sen käyttööni . Sormushan on melko painava ja aika iso, tai laajahko ympärysmitaltaan (lue: liian iso peukalooni), sillä sitä oli kertaalleen Isän sairastaessa laajennettukin, että hän pystyi sitä käyttämään. Äiti syystä tai toisesta suostui antamaan sormuksen käyttööni.

Halusin sitä alkuun luonnollisesti pitää, ja sujautin sen vasemman käden peukalooni, koska se oli muodikasta silloin yli 10 vuotta sitten. En tiedä, onko tällaisella tavalla käyttää sormusta jonkinlaisia piilomerkityksiä, mutta itselläni ei ollut tarkoitus sillä mitään viestittää. Muutamalla tuttavallani oli samalla tavalla peukalosormuksia, mutta yleensä sormukset olivat vartavasten ostettu tätä tarkoitusta varten.

Tuon vasemmassa peukalossa pitämäni lisäksi käytin silloin päivittäin myös Tädiltäni (= Isäni siskolta) rippilahjaksi saamaani, tietääkseni Maarit-korusarjan, keltakultaista sormusta vasemmassa keskisormessani, sekä oikeassa keskisormessa itselleni valmistujaislahjaksi lahjakortilla ostamaani edukasta keltakultasormusta, missä on ihan mitätön ja pienenpieni timantti.  Kuten mainitsin, käytin näitä oikeastaan päivittäin. Eli kotona ollessani en oikeastaan  käytä rannekelloa tai koruja, poistan ne yleensä heti kotiin tultuani, mutta kun lähdin kotiovesta ulos, minulla oli "varustuksena" vähintään se rannekello ja silloin aiemmin myös nuo mainitut kolme sormusta. Niin Isä oli mukana arjessani, vasemmassa peukalossani.

Nyt tiedätte, miten sormus on päätynyt korurasiaani, mutta sen historiasta ja uskomattomista seikkailuista ette tiedä vielä mitään, joten nyt jatketaan. Netti on ollut suureksi avuksi selvitys- ja tutkimustyössäni ajalta ennen kuin se päätyi Isäni vasempaan nimettömään.

Jalometallisista tuotteistahan on löydettävissä paljonkin informaatiota leimoista, joiden avulla voi varmistua alkuperästä ja pitoisuuksista. Tässä sormuksessa on lyötynä täydellinen leimasarja, eli kaikkiaan viisi leimaa: 1. nimileima, 2. pitoisuusleima , 3. tarkastusleima, 4. paikkakuntaleima ,  5. vuosileima. Leimasarjan tarinaa avaan lisää, hetkinen vain.

Sormuksen nimileimassa  olevat valmistajan kirjaimet NW ovat nykyään Kultakeskus Oy:n hallussa. Sen juuret lähtevät siitä, kun vuonna 1897 Nestor Westerback on perustanut Helsinkiin kultasepänliikkeen, siksi NW. Saman suvun Eino Westerback Ky:llä on ollut nimileima NW käytössään vuosina  1925-1969.

Pitoisuusleima kertoo valmistuksessa käytetyn jalometallin ja sen suhteellisen määrän. Tässä sormuksessa pitoisuusleima on soikea 750, eli muoto leimassa ilmaisee sormuksen olevan kultaa, ja kullan määrä on 75 % sen painosta, eli karaatteina 18.

Sormuksen tarkastusleima on kruunu sydänpohjalla, eli toisinsanoen suomalainen tarkastusleima, mikä takaa pitoisuuden ja muiden lakisääteisten asioiden tarkistamisen ja valmistajan olevan rekisteröity.

Paikkakuntaleimahan kertoo valmistuspaikkakunnan Suomessa. Tässä sen kohdalla näyttää olevan vene, eli Helsinki, joten valmistajan nimileima ja paikkakunta näyttäisivät kertovan samaa ja pitävän yhtä. Kultakeskushan valmisti selvittelyjeni mukaan kultatuotteensa Helsingissä vuoteen 1975 asti.

Vuosileimaan on sormuksessa lyötynä O7, mikä kertoo valmistusvuoden ajoittuvan vuoteen 1967. (Tässä kohtaa pienenä sivujuonteena, kun selvittelin Isän sormuksen valmistusvuotta, tutkijan nälkäni kasvoi lisää, eli halusin samalla tarkistaa, minä vuonna Tätini antama rippilahjasormus on valmistettu. - Kappas, vuonna 1972... :)).

Nyt pääsemmekin sormuksen historiassa teknisistä spekseistä henkilöhistoriaosuuteen. Isästäni kerron, että hän oli aikanaan päätynyt vaiheikkaina poikamiesvuosinaan asumaan Helsingin maalaiskuntaan, eli nykyiseen Vantaan kaupunkiin. Äitini on taas "umpihämäläinen", eli kotoisin itäisestä Hämeestä. Kuitenkin näiden kahden tiet yhtyivät vuonna 1968 kesällä. Tuolloin Isäni oli aiemmin mainitun Tätini aviomiehen kanssa reissannut autoillen jossain pohjoisessa Lapissa ja he olivat olleet paluumatkalla kotiin. En tiedä siitä vaivasiko heitä reissuväsymys, mutta he olivat päätyneet Äitini kotiin tervehtimään Äitini veljeä, jonka tämän Tätini aviomies tunsi, mutta Isäni ei. Silloin minulle kerrotun mukaan Isäni oli ensimmäisen kerran tavannut Äitini hänen kotipihallaan.

Siitä minulla ei ole tietoa, mitä silloin oli keskusteltu, tai kuinka tarkkaan he olivat toisiaan katsoneet. Tapaamisen jälkeen Isäni oli kuitenkin lähestynyt Äitiäni kirjeen muodossa toivoen uutta tapaamista ja yhteydenpitoa. Sitten mitä ilmeisimmin asiat etenivät melko vauhdikkaasti, koska Äitini kutsumanimi ja vanhempieni kihlajaispäivä, 1.1.69, ovat käsin kaiverrettuna tämän tarinan sormukseen.

Tältä osin heidän on täytynyt hankkia sormus jo ennen ko. päivää. Minulle on kerrottu, että kihlat on ostettu aikanaan Helsingistä, mutta onko liikkeen nimi ollut silloin tuo Eino Westerback Ky, siitä minulla ei ole tietoa. Voihan se olla, että siellä on ollut vaikka jonkinlainen edellisvuotisten poisto- tai alennusmyynti käynnissä kultatuotteissa (koska ko.  yrityshän myös valmistajaleiman NW mukaan päätyi Kultakeskus Oy:lle vuonna 1969 eteenpäin vuoteen 1979). Tottahan silläkin - heh - voisi olla osansa tässä tarinassa, kenties jopa alkuunpanevana voimana!? (ps. Tämä on heitto!). 

No, mutta siis, vanhempieni kihlautuminen tapahtui virallisesti tuolloin vuodenvaihteessa ja naimisiin he menivät 5.7.1969. Jälleen pienenä sivujuonteena, mutta yhteensattumien vuoksi kerrottava tämäkin, eli minun konfirmaatiopäiväni oli sama päivämäärä 18 vuotta myöhemmin, jolloin sain sen toisen sormuksen Tädiltäni. Omasta mielestäni tämä pieni vivahde tekee sormuksen tarinasta myös ripauksen verran jotain suurempaa, kun päivämäärät ja henkilöhistoriat kietoutuvat metkasti toisiinsa...

Kihlasormusta muistelen Isäni pitäneen nimettömässään melko tunnollisesti. (Tosin tiedän, että Äitini on ainakin pariin otteeseen miettinyt avioeroa.) Isäni alkaessa sairastaa 80-luvun lopussa hän ei turvotuksen vuoksi voinut aina käyttää sormusta, joten hän oli pyytänyt kotipaikkakuntani kultaseppää suurentamaan sormustaan. Siitä syystä se on nykyään melko reilun kokoinen. Isäni kuoli helmikuussa 1992 ja sen jälkeen 25-vuotias sormus päätyi ja oli tallessa Äidilläni lipaston laatikossa, mistä sen sitten bongasin ja pyysin sitä käyttöön itselleni. Pyyntöni tarkkaa ajankohtaa en enää muista, mutta arvioisin, että noin vuosituhannen vaihteessa olen sen Äidiltäni saanut haltuuni. Enkä minä sitä mitään pienentänyt, pidin sitä sellaisenaan, liian isona ja väljänä, vasemmassa peukalossani arki- ja juhlakäytössä päivittäin.

Sormuksen historiaan liittyy myös Tukholman laivalta hankkimani kultaketju sitä varten. Sillä jossain vaiheessa keksin, että voisin käyttää sitä edelleen, kun vain laittaisin sen ketjuun, ettei se väljänä putoa sormestani ja häviä.  Ehkä siinä oli jo ollut ns. läheltäpiti-tilanteita. Ketju jäi kuitenkin aika pian pois käytöstä ja sormus jatkoi sinnitellen samassa käyttöpaikassa kuin ennen ketjua. 

Noin vuonna 2005 ihan alkukesällä tapasin tanssilavoilla käydessäni erään ihan kivan miehen, jonka kanssa tapailimme ja tanssimme sen kesän yhdessä. Juhannuksen aikaakin vietimme yhdessä, sen mitä silloiselta vuorotyöltäni ehdin ja ennätin. Juhannuksen aikaan olimme erään paikallisen ravintolan kesäterassilla hänen ja hyvän ystäväni kanssa. Jossain vaiheessa iltaa minun täytyi raahautua jonottamaan bajamajaan, mistä takaisin pöytäämme päin palatessa kuului kulkuterassin lautojen välistä 'kling'. Kauhukseni tajusin, että kilauksen aiheuttaja oli Isäni kihlasormus, mikä siis putosi sormestani ja kilahtaen päätyi sinne jonnekin terassilautojen alle. Ystäväni ja tuo mainittu tanssittajani olivat odotelleet minua takaisin pöytään, mutta kun minua ei kuulunut, he olivat lähteneet katsomaan, mihin olin jäänyt vessareissullani. Enhän minä hätäännykseltäni ja epätoivoltani ajan kulua tajunnut, kun sananmukaisesti itkin sormusta, tai sen päätymistä lautojen alle.

Tanssittajani oli herrasmies. Hän Ystäväni kanssa lohdutti minua minkä pystyi ja saattoi. Lupasi vielä hövelisti, että hän tulee seuraavana päivänä etsimään sormusta terassin lautojen alta, saatuaan ensin itkuni seasta haarukoitua summittaiset katoamispaikan koordinaatit. Tuo ravintola terasseineen ja sormuksen katoamispaikka olivat loivassa rinteessä, joten sinne alle pääsi kiertoteitse, vaikkakin varvikkoa oli ympärillä.

- Ihmeitä todella tapahtuu! Sillä seuraavana päivänä ollessani työvuorossa hän laittoi minulle tekstiviestin, missä hän kertoi löytäneensä sormuksen, missä kaiverruksena Äitini etunimi ja vanhempieni kihlajaispäivä. Olin löytymisen tiimoilta ikionnellinen ja vuolaasti kiittelin tanssittajaani. Meidän romanssimme jäi kuitenkin kesäromanssiksi, vaikka edelleen joskus tansseissa tapasimme, mutta kavereina. Silti olen edelleen hänelle kiitollinen yhteisestä ajastamme, enkä vähiten siitä, että sain sormuksen takaisin haltuuni.

Tuon tapauksen jälkeen hetkeksi paransin tapojani ja käytin sitä taas hetken kaulaketjussani. Vaan kovin pian se ihminen lipsuu. Eli minäkin jatkoin taas sormuksen pitämistä peukalossani. Jollain tapaa totuin siihen, että siinä se väljänä heilui, muistona Isästäni ja hänen olemassaolostaan. Tunnesiteeni siihen ainakin vahvistui ja sormuksesta tuli ns. tavaramerkkini. Ainakin se kulki aina mukanani ollessani kodin seinien ulkopuolella. Sisällä kotona en edelleenkään sitä käyttänyt.

Seuraava sormuksen seikkailu ajoittuu jo tälle vuosikymmenelle. Tälläkertaa olimme nykyisen Miehekkeeni kanssa käymässä hänen Äidillään kesällä 2014. Terassin, tai oikeastaan parvekkeen lattialaudat koituivat jälleen sormuksen kohtaloksi. Jotain parvekkeella puuhatessani kuului jälleen kohtalokas 'kling' sormuksen pudotessa lattialautojen raosta ns. tukilaudan päälle. Sain sen paikallistettua helposti, mutta mitenkään en saanut sormiani pujotettua lankkujen välistä napatakseni sitä talteen. Miehekkeen ja Anoppikokelaan kanssa asiaa pohtiessamme keksimme tikun ja pesulahenkarin yhdistelmän, joiden  avulla Mieheke ja minä hetken askarreltuamme saimme kuin saimmekin sormuksen ujuteltua henkarista taivutettuun koukkuun ja näin nostimme sen lautojen raosta ylös. Olihan sekin iloista, mutta ei ensimmäisen tapauksen ilon ja onnen veroista. Kakkostapahtumasta huolimatta käytin sormusta edelleen 'edustustehtävissä', eli aina ollessani kodin ulkopuolella.

Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kahta ilman kolmatta", niin pääsemme sormuksen seikkailuissa viimeisimpään. Jäin työttömäksi saman vuoden syyskuussa 2014, jolloin lisääntyi aika, jolloin usein lähdin kotiovestani ulos ilman sormuksia, esim. ulkoilemaan ja lenkille. Eli en käyttänyt sormuksiani enää edes päivittäin. En siis osaa tarkalleen sanoa milloin sormus oikeastaan katosi, mutta selvästi muistan, kun tajusin sen puuttumisen ollessamme jo aiemmin mainitun Ystäväni ja hänen nuoremman Tyttärensä kanssa kauneimmissa joululauluissa. Siinä laulaessani (en muista mitä joululaulua) yhtäkkiä vain salamanvälähdyksenä tajusin, että peukalosormusta ei ole sormessani. - Voi ei! Missä se on?

Kuten voitte arvata, että siitä käynnistyi melkoinen mylläkkä. Kotona käänsin käytössäni olleet hanskat, takintaskut sekä käsilaukun ympäri. - Ei löydy sormusta, ei. Seuraavana päivänä soitin seurakunnalle ja kyselin oliko joululaulukappelista löytynyt sormusta. - Ei ollut löytynyt, ei. Sinne soittamisen lisäksi kuljin kysellen kaikissa sen viikon aikana käymissäni liikkeissä ja yrityksissä, onko löytötavaroissa tullut vastaan sormusta. - Ei ollut, ei. Kävin poliisilaitoksen löytötavaroissa kyselemässä olisiko sormus päätynyt sinne. - Ei ollut päätynyt sinnekään.  Annoin kuitenkin varmuuden vuoksi sormuksen tuntomerkit ja yhteystietoni ystävälliselle virkailijalle. Kävin myös paikallisessa kauppakeskuksessa sijaitsevassa löytötavarapisteessä kyselemässä, olisiko joku toimittanut sinne sormusta. Ei ollut toimittanut, ei.

Olin aavistuksen jo epätoivoinen ja silloin illalla nukkumaan mennessäni vuodatin tätä asiaa korkeammille korville ja silmille pyytäen jotain merkkiä, mistä voisin sormusta vielä etsiä. Sitten nukahdin, kunnes keskellä yötä havahduin ja minulle tuli tunne, että sormus on jossain tallessa. Se tieto rauhoitti mieltäni ja nukuinkin loppuyön melko hyvin. Aamulla muistin heräämiseni ja tunteeni, mikä asiaa ajateltuani jostain syystä vahvistui, että sormus on tallessa, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä mistä sen voisin löytää takaisin. Talvi jatkui melko leutona, eikä luntakaan viime vuonna ollut ihan älyttömästi. Sen talven ja kevään mittaan kauppakeskuksen löytötavarapisteessä työskentelevä mies tuli tutummaksi, koska jatkoin siellä käyntejäni säännöllisen epäsäännöllisesti kysellen olisiko joku ihana löytäjä toimittanut sormusta sinne. Aina hän joutui antamaan kieltävän vastauksen. Niin minä pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että sormus on ja pysyy hukassa. Toki välillä sitä mietin, että missä se mahtaa olla, tallessako tosiaan, vaiko näinköhän löytäjä on sen myynyt rahanpuutteessaan eteenpäin. Äidilleni en tietenkään uskaltanut puhua tästä tapauksesta ollenkaan. En tiedä, ihmettelikö hän missään vaiheessa, miksi en käytä sormuksia.

Sillä niitä keltakultaista kahta jäljelle jäänyttä en halunnut juuri käyttää, kun se tärkein kolmen koplasta puuttui. Viime syksyllä olin Äitini luona Lahdessa ja kävin kirpparikierroksella, jolloin löysin edullisia (noin euron - pari maksavia) hopeanvärisiä rihkamasormuksia kolme kappaletta niiden korvikkeeksi. Nämä olivatkin tosi aktiivisessa käytössä noin pari kuukautta.

Kunnes jälleen tapahtui ihme! - Uskomatonta, mutta totta!

Sillä olin loppiaisen aaton iltana, 5. tammikuuta kuluvaa vuotta, lähdössä lenkkeillen vastaan Miehekettäni. Tajusin, että nyt tarvitaan paksumpia hanskoja tai tumppuja, koska pakkanen oli päivästä kiristynyt selvästi ja tuntuvasti. Minulla on eteisen naulakon päällä yläkaappi pariovilla. Siellä säilytän paria kannellista laatikkoa, joissa on kylmän kauden pipoja, hanskoja, huiveja. Kiipesin kaapille jakkaran kanssa ja penkoessani hanskalaatikosta jotain paksumpaa,  kuului maaginen 'KLING'. Hetken mietin, mistä ääni tuli, kunnes tajusin. Jostain käsineestä tai hansikkaasta tai tumpusta se vierähti laatikon pohjalle, killittäen ja kimallellen siinä, ihan silmieni edessä, yli vuoden kadoksissa ollut Isäni kihlasormus!

Voin sanoa, että tunsin pitkästä aikaa melkoista iloa ja aitoa riemua. Tunsin mielessäni myös kiitosta sille mainitulle korkeammalle, joka kertoi sormuksen olevan tallessa. Pikkuhetken itsekseni fiilisteltyäni soitin samantien Kummityttöni äidille kertoakseni tämän suuren uutisen. Soitin myös aiemmin mainitulle Ystävälleni, että sormus on nyt viimein löytynyt. Sekä tietenkin kerroin asiasta myös Miehekkeelle, kun sitten hetkeä myöhemmin olimme yhdessä lenkillä kirpeässä pakkassäässä. 

Eli hyvässä tallessahan se oli, todellakin, yli vuoden päivät. Löytymisensä jälkeen laitoin kaikki kolme sormusta samaan pieneen korurasiaan, enkä niitä ole sen koommin käyttänyt... - Haluan, että sormus on tallessa vielä ensi vuonna, sen täyttäessä 50 vuotta!

(EDIT 25.4. n. klo 11:13, innostuksen vallassa tuotetun tekstin kirjoitusvirheet korjattu / Liekki)

Puolentoista kuukauden puhdetöitä

Pieni päivitys, että kyllä täällä ollaan olemassa. Olen yrittänyt saada atopiaani aisoihin ja tehnyt pääosin sellaista, mikä huvittaa ja mikä tekee minut iloiseksi. Hyvin paljon iloitsenkin toisten ilahduttamisesta ja käsillä tekemisestä. Näin ollen tämänkaltaiseen pieneen päivitykseen sopii mitä mainioimmin pienet puhdetyöt. Eli tässä on kuvakattaus, siitä, minkälaisia olen nyt puolentoista kuukauden aikana saanut aikaan. - Nauttikaa! 

Niille-Tärkeimmille-Virpojille ajateltuja flow-virkattuja munia jämälangoista,
mutta niin vain oksat ja munat päätyivätkin ihan toisaalle...
(Uskoakseni hyviin koteihin, kuitenkin.)

Villa-alpakka-silkki langasta
neulotut rannekkeet Ystävälle.

Juhlailtapäiväksi virkattu kukkaro ihan itselleni.

Kukkaron kehys noin 11 cm. Ohje omasta päästä.

Pienet tossut Pikku-Prinsessan jalkaan.
(Toivottavasti lämmittävät pikkuvarpaita.)

Perhonen lentää liihottaa,
"Anoppikokelaalle" onnea toivottaa.