Pyhäinpäivän aikaan

Haluaisin kirjoittaa jotain kuolemasta näin Pyhäinpäivän tiimoilta. Elämässäni olen paljolti pohtinut kuolemaa, ja sen merkitystä. En tiedä onko jotenkin ns. epänormaalia, kun pohdin. Aihe on kuitenkin niin laaja ja iso, etten taida pystyä sitä käsittelemään kokonaisuutena, vaan tämä teksti tulee muodostumaan näistä kuolemaan liittyvistä irrallisista asioista ja ajatuksistani.

Kuolema kuuluu yhtä erottamattomasti elämään, kuin syntymä. Jossain joku kuolee ja toinen syntyy. Joskus se jopa yllättää, että omassa suvussani tai elinpiirissäni on lähes yhtä aikaa näitä elämän suuria ihmeitä: kuolemaa ja syntymää. Aivan kuin jotenkin maailma hakisi tasapainoa ja kompensaatiota. Näin oli Isänikin kuoleman aikaan, niihin aikoihin syntyi yksi kummitytöistäni perheystävillemme.

Jonkun ihmisen kuolemaan itselläni liittyy surun ja haikeuden myötä myös kiitollisuus hänestä ja hänen elämästään. Muistelen mitä olimme toisillemme. Sitäkin miten elämämme kietoutuivat toisiinsa, miten tuntemisemme rikastutti toistemme elämää. Jokaisesta tuntemastamme ihmisestä jää jonkinlainen muisto tai muistijälki.  Mitä paremmin tunnemme, sitä enemmän ja useampia muistoja ja muistijälkiä. Juuri ne muistot tekevät kipeää, ja samalla tunnemme kiitollisuutta niistä.

Vaikka joku läheinen ihminen kuolee, hän on silti edelleen minulle olemassa, vain ajatukseni ja tunteeni päässä. Voin muistaa häntä ohimennen. Toisinaan voin jopa käydä jonkinlaista vuoropuhelua kanssaan, vaikka hän ei olisikaan läsnä tässä ulottuvuudessa. Eli jos herkästi kuuntelen, niin voin löytää uusia ajatuksia, jopa vastauksia ja ratkaisuja asioihini tai ongelmiini.

Viikko sitten yllättäen kuoli hyvän ystäväni isä. En ole nähnyt isäänsä moniin vuosiin, mutta silti on vahvoja muistoja hänestä. Ymmärrän hyvin, mitä ystäväni käy nyt lävitse. Välillä tulee suru ja tekee kipeää. Toisinaan joku muisto häilähtää ja saa hymynkin kasvoille, ehkä jopa naurahtamaan. Ja niin sen tulisi ollakin. Paras neuvo, minkä itse sain oman Isäni kuollessa oli se, että silloin pitää itkeä, kun itkettää ja nauraa, kun naurattaa. Vain tunteet ovat paras tapa käsitellä menetystä. Antaa aikaa niille tunteille.

Sen vuoksi olinkin järkyttynyt siitä, kun kuulin tuolta ystävältäni, että hänen käydessään työterveydessä isänsä kuoleman jälkeen, hakiessaan sairauslomaa hoitaja oli kirjannut jopa yhden päivän sairauslomaa. Siis yhden ainoan päivän! Onneksi ystäväni oli ollut vahva mielipiteessään ja hänet oli ohjattu lääkärin vastaanotolle pidempää sairauslomaa varten. Silti sekin, kolme päivää, tuntuu lyhyelle ajalle. Eikö surra pitäisi kun on surun aika? Mikä nyky-yhteiskunnassa mättää, että tälle, jos nyt muillekaan asioille, ei anneta riittävästi aikaa?  

Nykyisin olemme vieraantuneet kuolemasta, kun se usein tapahtuu jossain silmiemme ja elinpiirimme ulkopuolella, useimmiten jossain laitoksessa. Ennen vainaja laitettiin esille ja ihmiset kävivät vielä häntä katsomassa. Nykyään harvemmin halutaan nähdä kuollutta, vaikka sairaaloissa olisikin tähän mahdollisuus. Myös lapsia halutaan suojella kuolleiden näkemiseltä. En tiedä, onko tämän myötä kuolema jotenkin vieras ja elämään kuulumaton ajatus nykyihmiselle.

Kuolemaan voi mielestäni liittää myös tunteet ja niiden kuolemisen. Tai tunteiden muodon muuttumisen. Tätäkin asiaa olen viime aikoina paljon pohtinut omassa elämässäni. Mitä kaikkea tapahtuu, kun läheisenä pitämäsi, pitkähkö ihmissuhde päättyy? Miten tulisi menetellä, että selviäisi itse eteenpäin, eikä kohtuuttomasti satuttaisi tai loukkaisi toista? Voiko rakkaus muuttua ystävyydeksi? Vai onko vain parempi antaa asian olla?

Näin marraskuussa on myös mielessäni luonnon ns. kuoleminen. Miten kesä tuntuu olevan kaukana takana ja ellei vielä enemmän kaukana edessä. Silti tämäkin luonnon pysähtynein aika on kahlattava lävitse. Nähtävä pimeyden taakse, uskottava ja luotettava, että vielä tulee uusi kevät. Ilman varjoja ei ole valoakaan.

Tässä osa näitä, irrallisia ajatuksiani kuolemasta. Pyhäinpäivän mietintöjä.