Kesää ja mekkoja

Juhannus on ohitse. Kesää on vielä edessä. - Ainakin toivottavasti. Selvisimme muutaman päivän juhannusreissusta Miehekkeen kanssa takaisin kotiin. Hänellä alkoi loma. Nyt on sellainen olo, että haluan kertoilla joitain juttuja, mitkä kuuluvat minun ja meidän kesään. Laitan loppuun myös joitakin kuvia. Sillä nyt yksin kotona ollessani tajusin, etten olekaan nyt viimeaikoina istunut alas kirjoittamaan.

Se istuminen kun on taas viimeaikaisten uutisten mukaan niin vaarallista. No...tottahan tuo on, mutta toisaalta huvittaa, että nytkö tähän vasta herätään. Itselläni on viime viikkoina hieman vaivannut tuo oikea kyynärpää. Kaaduin (vaikka kuinka varovasti menin) huhtikuun puolivälissä pururadan viimeisillä jäätiköillä ja kolautin sen mennessäni mukkelis makkelis selälleni kävelysauvat käsissä. Aluksi en huomannut mitään vaivaa, mutta nyt on kyynärpää kipuillut enemmän, kun neuloin yhdet sukat ja olen virkannut enemmän. (Sehän tietenkin kuuluu eh-dot-to-mas-ti kesään.) Olen myös kitkenyt rikkaruohoja ja voikukkia omasta pikkutakapihastani, sekä Anoppikokelaan puutarhasta. Ehkä se kiertoliike on ollut vähän ei-tavanomaista. Kävin kyynärpään tiimoilta (pitkästä aikaa) hierojallani viime viikolla ja sen jälkeen venytellyt tehokkaammin pari kertaa päivässä, niin ehkä se siitä tokenee. Ainakin jotain edistystä on havaittavissa.

Raparperia olemme syöneet paljon, lähinnä sopan tai kiisselin muodossa. Nyt juhannuksen reissuun olin tehnyt sellaisen pikaisen piirakan, mistä loput vielä kulki takaisin kotiin. Kaksin kun emme saaneet sitä syötyä. Raparperia vielä löytyisi, joten sitä voisi vähän pakastaakin. Jos sitten talvella muistaisi vaan käyttää pakastevarastoja. Kävin myös edellisen nokkospäivitykseni jälkeen hakemassa lisää niitä nokkosia. Sain jopa pari pikkupussia pakastettua. Nämä on niitä alkukesän juttuja.

Hyttysiä on aika paljon. Sen huomasin siellä maalla nokkosissa käydessäni. Pesimme myös juhannusta edeltävällä viikolla Anoppikokelaan ikkunoita, niin sielläkin ne yrittivät kiusata. Samoin kun ulkoillessa juhannuksen pyhinä ja makkaroita grillatessa. Onneksi en ole niin hyttysmagneetti ja -herkkä, vaikka jotenkin reagoin voimakkaammin kuin toiset. Mutta taitavat ne, mokomat pikkukiusat, vaan kuulua erottamattomasti Suomen kesään. Nyt istuessani täällä takapihalla kirjoittamassa alkaa aurinko laskea ja sitä myöten ininä voimistuu. Kohta siirryttävä sisätiloihin.

Vielä en ole juurikaan uinut, verrattuna viime kesiin. Ehkä tämänkin aika tulee vielä. Meillä on pari suosikkipaikkaa, missä on mukava käydä polskuttelemassa. Toiselle rannalle on jonkin verran matkaa, niin siellä on rauhallisempi paikka käydä, kun vain nyt vedet lämpenisivät. Pyöräillen olemme myös tehneet retkiä lähiympäristössä. Täällä on hyvät mahdollisuudet siihen ja näkee luontoa sekä maisemia paremmin kuin autosta käsin. Eväitäkin joskus pakkaamme mukaan, tai käymme erilaisissa taukopaikoissa tukien pienyrittäjiä.

Jäätelö kuuluu myös kesään. Tietty! Juhannuksena söimme varsinaisen kesän ekat jädet lähes itärajalla. (Paljon idemmäs emme olisi enää päässeet.) Välillä käymme myös kioskilla, mistä saa pehmistä. Irtojäätelö ei ole ihan samoin suosikkimme. Nyt juhannuksen aikaan kävimme iltapäiväkahvikylässä Ystävälläni. Veimme tuliaisiksi vanilja-appelsiinijäätelöä, mikä olikin omaan makumaailmaani sopivaa.

Grillailu on myös kesän juttuja. Pidän grillatessa esim. halloumi-juustosta, kesäkurpitsasta, tomaateista, sipulista, maissista, paprikasta, ananaksesta, nektariineista...  Syön toki myös lihaa, ja sitä makkaraa, sekä pekoni-herkkusieniä, ettei nyt ihan liian vihreäksi luulla. Ruokapuolelta on mainittava myös tietenkin uudet perunat, sekä silli. Mansikoita unohtamatta! Kesänlapsena minulla oli ennen aina mansikkakakku syntymäpäiväkakkuna. Juu...ja vesimeloni, ehdoton kesäherkku, kevyttä ja maukasta.

Kesän kuuluu mielestäni myös torit ja kesäteatterit. Tänään poikkesimme Miehekkeen kanssa torilla kahvilla. Kahvi maistuikin aivan erilaiselle ulkoilmassa kuin sisätiloissa. Plussaa tänään toki oli myös jo pykälän verran lämpimäksi muuttunut ilmanala. Ei siis palellut tällä kertaa! Usein kesällä kulkiessamme eri paikkakunnilla käymme myös kirkossa ja / tai hautausmailla, sekä museoissa. Aiemmin sinkkutyttönä odotin kesän myötä myös lavatansseja. Valitettavasti parisuhteen myötä tämä puoli on lähes unohtunut. Siksi lähes, koska oikeastaan melkein jokaisena yhteisenä kesänämme olemme yleensä kerran käyneet lavalla. Niin tiettävästi tänäkin vuonna. Ehkä tästä voisi vielä sille saralle aktivoitua.

Kesä on minulle sellaista hame- ja mekkoaikaa. - Ja sen kyllä vaatekaapista huomaa. Tai tälläkertaa jopa viimeaikaisista vaatehankinnoista... Voisin nimittäin tänään kesän kunniaksi esitellä muutaman alkukesästä löytyneen mekon, mitkä kaikki nyt vaan oli "pakko" hankkia. Perusteluita siis vielä myös luvassa kuvien oheen...heh!

Tässä ensin yleiskuva kaikista kolmesta(!) mekosta. Ostojärjestyksessä, tai myös hintajärjestyksessä, vasemmalta oikealle. Ehkä järjestys voisi myös olla juhlavuusasteen mukaan. Miten haluatte. Mutta saanen esitellä :

Tämä vasemmanpuoleisin mekko löytyi puolivahingossa pääsykoepäivänäni Hesasta, Espritin myymälästä. Näitä ei ollut kuin enää tämä ainoa jäljellä ja ihana Ystäväni bongasi sen rekistä. Joku oli vahingossa laittanut normaalihintaisen mekon alerekkiin, ja hinta olikin sitten kuitenkin normaalihinta, mutta ei silti kuitenkaan äärettömän kallis (79,99 e). Tuosta hinnasta putosi vielä kymppi pois, kun liityin johonkin Espritin clubiin. Tiettävästi kun kantiskortti saapuu, niin silloin pitäisi tulla myös kympin alennusseteli myymälään. Niinpä mekko sitten harkinnan ja mainitun Ystäväni yllyttelyjen jälkeen päätti muuttaa meille. Kyllä se kannatti! Leikkaus mekossa on tosi kiva (korostaa vyötäröä), kuviointi taasen ihanan värikäs. Mekko ei kuitenkaan ole ns. liian juhlava, kuten yksityiskohta-kuvasta ilmenee. Osin johtuu kankaasta, sekä taskuista, mitkä tuovat kivan lisän mekkoon. Erilaisin koruin ja asustein tästä saa joko arkisemman, tai juhlavamman version (tässä on kuitenkin vuori). Pidin mekkoa pellavajakun, helmien sekä huivin kanssa Veljenpoikani lakkiaisissa toukokuun lopussa.

Keskimmäinen mekko suorastaan odotti löytäjäänsä. Kävimme Äitini ja Veljeni kanssa viemässä Isäni haudalle hautakukkia kesäkuun alussa. Matkalla pysähdyimme syömässä Heinolan ABC:llä, missä oli Nanson shop. Pitihän sinne (tietty!) päästä.  Sieltä bongasin rekin, missä oli näytekappaleita ja siis myös tämä mekko. Pidin mallista ja väristä (murrettu punainen), mikä oli kuitenkin asiallinen, mutta jotain muuta kuin sitä ainaista mustaa. Lisäksi tämänkin leikkaus ja malli oli kivat. Yksinkertainen, mutta helposti muunneltava. Kangas on nansomaisesti neulosta (73 % micro modaali, 20 % polyamidi, 7 % elastaani), se laskeutuu kivasti, ja joustaa käytössä. Hinta oli ratkaisevassa asemassa ostopäätöksessä, tämä maksoi vain(!) 20 euroa. Se siis muutti myös meille.

Viimeinen, vaan ei vähäisin. Jostain syystä sininen väri on taas pyrkimässä vaatteisiini. On ollut vuosia, etten ole muuta sinistä ostanut, kuin farkkuja. Nyt viikko ennen juhannusta kävimme Äidin kanssa Lidl'issä ruokaostoksilla. Se on kummallinen kauppa, kun lähes aina kiertäessä tulee keksittyä jotain ylimääräistä ostosten joukkoon. Niin tälläkin kertaa. Sillä ensin poistokorissa huomasin jälkimmäisen kuvan tennarit, viimeiset ja ainoat lajiaan ko. kaupassa, huikealla neljän euron poistohinnalla. Koko riitti juuri (37), joten mukaan vaan muiden ostosten joukkoon. Viereisessä korissa oli kaikenlaisia poistoja, myös jotain tekstiilejä, kuten kaksi sinistä mekkoa (65 % polyester, 35 % viskoosi) rytättynä korin nurkkaan, levitin toisen mekon esille ja totesin sen olevan yksinkertaisuudessaan jees  ja sopivan vaikka noiden tennareiden kaveriksi tai mihin vaan kesämenoon. Siis mukaan sekin, 2,99 euron hinnalla. Äiti osti vinkattuani sen toisen itselleen. Ollaan nyt niin samiksia.

Että sellattisia tänään, kesäpäivän kunniaksi. 

Neiti Nokkonen

Muistatteko Neiti Nokkosen? Sen Tohtori Sykerössä esiintyneen nutturapäisen taloudenhoitajan. Itse sain tuon lisänimen tässä muutama viikko sitten. Eli tämä postaus tulee joiltain osin vähän myöhässä. Mutta ei se peli ole vielä menetetty. Vielä on toivoa. Vihreässä on edelleen voimaa. Uskokaa pois!

Sillä kesähän on vasta alussa, mutta nokkosten suhteen on kaikkein paras nuorien versojen keruuaika mennyt. Nuorissa versoissa on se hyvä puoli, että silloin ne voi käyttää kokonaan. Anoppikokelaani tosin kertoi, että pelkkiä nokkosen lehtiäkin voi edelleen poimia myös vallan hyvin ennen kukintaa. Hän on nokkoskonkari, että sen puoleen uskon häntä. Toinen vihje nokkoskauden jatkamiseksi toteutuu niittäen ylikasvaneet nokkoset nurin. Ja sitten vain odottamaan ja kasvun myötä poimimaan versojen latvaan kasvavia uusia pieniä lehtiä. Tämä kikka kuulemma toimii ja jatkaa siis myös nokkoskautta pidemmälle.

Ensinnä, kuten varmaan arvaattekin, hanskat ovat hyvä apu poimimisessa (ne muuten tuoksuvat voimakkaasti poimimisen jälkeen). Nokkosia ei kuitenkaan kannata poimia ihan mistä tahansa. Kannattaa valita puhdas, ei liian rehevä, kasvupaikka, ehkä mieluummin maaseudulta, jos vaan mahdollista. Eli maantiehen saa olla matkaa. Maalla ihan läheltä navettaa tai kompostia ei nokkosta myöskään kannata poimia, vaikka näissä paikoissa niitä voi olla paljonkin. Eli järjenkäyttö on sallittua poimintapaikassa.

Poimia kannattaa runsaasti, sillä yllättävän pieniksi ja kasaan ne saa menemään. Poimitut nokkoset kannattaa huuhdella vaikka tiskialtaassa.

Nitraattipitoisuus vähenee ja nokkonen ei enää polta, kun se ryöpätään, eli kiehautetaan nopeasti reilussa vesimäärässä. Ryöppäys ei ole kuulemani mukaan välttämätöntä puhtaan paikan nokkosille, mutta mielestäni ei ole suuri vaiva sitä tehdä. Toimitus on nopea, vaikka sen tekisi useammassa erässä, kuten itse tein, koska en omista suurensuurta kattilaa. Vedenkeitin osoittautui hyväksi avuksi, kun käyttää pienempää kattilaa, eikä kaikkia versoja saa kerralla mahtumaan.

Ryöpätyt nokkoset kannattaa kaataa lävikköön ja puristella vesi reilusti pois. Ennen kuin hurautat veden viemäriin, tiedoksi, että nokkosvettä  voi käyttää esim. kukkien kasteluvetenä, luonnollinen lannoitus. Ryöpättyjä nokkosia on helppo pakastaa, jolloin nokkosista voi nauttia myös talvella. Niitä voi vallan hyvin myös kuivata (sitä en vielä kokeillut), jolloin ravintoaineet säilyvät vielä paremmin, kuin ryöpätyissä nokkosissa.

Nokkonenhan on varsinainen terveyspommi. Paljon terveellisempää ravintoarvoiltaan kuin pinaatti, esim. c-vitamiinipitoisuudeltaan määrä nokkosessa on lähes kolminkertainen. Lisäksi siitä saa esim. rautaa, sekä erilaisia muitakin kivennäis- ja hivenaineita, kuten kalsiumia ja magnesiumia. Sitä on mahdollista käyttää erilaisiin ruokiin ja leivonnaisiin. Kokeilkaa ihmeessä, jos innostuttekin. Taitaa olla aiheellista itsenikin täydentää varastoja, eli poimia vähän lisää nokkosia, sillä ensimmäisestä poimintakokeiluerästäni sain vain pienen määrän pakkaseen. Pääosan käytin rieskan leipomiseen sekä lettujen paistamiseen. Valitettavasti näistä valmistuneista herkuista ei ole kuvaa, koska ne varsin nopeasti katosivat parempiin suihin...

Vihreää voimaa haluan esitellä myös tässä lautasella olevassa muodossa. Kävin toukokuun lopussa opiskeluihin liittyen pääsykokeita edeltävänä viikonloppuna Hesassa Ystäväni luona kyläilemässä. Lauantaina kävimme syömässä Silvoplee'ssä, missä sai täyttää lautasensa noutopöydässä, miten haluaa, ja lopuksi kassalla annos punnitaan ja maksetaan painon mukaan. Tämä lautasellinen vihreää voimaa maksoi himpan alle 14 euroa. 

Tossutellaan

Yhden Ystäväni sukulainen on saanut pienen tyttövauvan ja ristiäiset ovat tulossa. En tuota perhettä edes tunne, mutta tuli kun tästä iloisesta uutisesta keskustellessamme Ystäväni kanssa, tuli puhetta myös pienistä vauvantossuista, mitkä ovat aina suloisia. Olin jo aiemmin nähnyt näitä tossuja netissä ja ajatellut joskus tekeväni. Siksi muistin tämän asian ja jotenkin vaan suustani purskahti nämä sporttiset tossut ja Ystäväni oli heti innostunut, kun oli nähnyt jossain yhteydessä myös kuvan niistä. Lupasin, että etsin ohjeen ja yritän tehdä, mutta en lupaa mitään varmaa valmistumisesta.

No...  Yhtenä iltana viime viikon puolella sitten surffailin tossuohjeita. Löysinkin useamman tekijän, mutta omaa tekemistäni en vielä ehtinyt aloittaa, kun oli kaikkea muutakin puuhaa ja ajateltavaa.  (Näistä puuhista ja ajateltavista avaudun ehkä toiste.) Jäi sitten tossujen tekeminen kuitenkin kutkuttamaan mielessä.

Kuten sanoin, näitä ohjeita löytyy, kun hakukoneella hakee. Oma viritykseni sitten muodostui useamman ohjeen yhdistelmällä ja omalla mielikuvituksella. Apuna aloituksessa käytin esim. alunperin portugalinkielistä ohjetta, sekä esim. Puikkojen polut -blogia ja Virkkasin -blogia. Vähän myös tosiaan piti itse soveltaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että kun eilen illalla tuli ns. oma ilta, kun Miehekkeellä oli menoja, emmekä nähneet, (eikä ulos kelin vuoksi huvittanut juuri mennä) sai sormien syyhyäminen kaivamaan puuvillalankoja (näitähän varastossani on) ja virkkuukoukun esille. Käytin näihin pinkkiä Novitan Kotiväkeä, sekä jotain varastoista löytyvää valkoista ja mustaa lankaa (kummassakaan ei vyötettä). Koukkukokona oli 2, mikä nyt jälkeenpäin ajatellen oli ehkä vähän liian pieni. Lankojen mukaan sen koon valitsin, eli ehkä voisin seuraavia tossuja tehdessä käyttää paksumpia lankoja ja isompaa koukkua. Näin tossuistakin tulisi vähän isommat.

Itse tekeminen vei kyllä mennessään. Alkuun piti purkaa ja aloittaa uudelleen useamman kerran, ennenkuin sain silmukkamäärät onnistumaan. Vasta myöhemmin huomasin viimeksi mainitussa blogissa kommenttikentän kommentit, että silmukkaluvuissa olikin jotain häikkää. Tein sitten oman pääni mukaan, että sain toivotunlaisen pohjan aikaan.  Nyt kun katson valmiita tossuja, pohjat vähän kiristävät, mutta josko se ei käytössä haittaa. Niin, mutta siitä tekemisestä. Tein näitä tossuja ns. yhtä aikaa, eli kun sain toisen mieleiselläni tavalla etenemään, jatkoin samaan syssyyn toisen tossun samaan kohtaan, etten unohtaisi, miten sovelsin.

Näitä välivaiheen kuvia olisin voinut ottaa enemmän, mutta intopiukkana jatkoin ja tein eteenpäin, joten ensimmäisen kuvan otin vasta, kun toisessa oli jo varsi valmiina. Seuraavissa kuvissa onkin jo kaikki tossun osat valmiina, ainoastaan nauhat vielä uupuvat. Nehän nyt syntyvät nopeasti lopuksi. 

Enkä minäkään sitten tietenkään malttanut eilen illalla lopettaa ennenkuin tossut olivat aivan valmiina kuvattavaksi. Eli loput kuvat valmiista tossuista, osa on iltavalaistuksessa keinovalossa ja osa nyt aamulla luonnonvalossa kuvattuna.

Työvaiheet siis menivät niin, että ensin virkataan pohja, sitten nousevasti pohjan reuna. Nämä pohjat, sekä pohjan reunat toteutetaan ympyrävirkkauksena, mistä sitten siirrytään varsiin, mitkä virkataan edestakaisin silmukoita vähentäen ja kengännauhoja varten reikiä tehden. (Omissa tossuissani varret ja läpät ehkä olisivat voineet olla aavistuksen pidemmät.) Sitten tehdään erikseen läpät, ja tähtikoriste, sekä nauhat. Läpät aloitetaan pohjanvärisestä puoliympyrästä jatkaen tossujen väriseen suoraan osaan. Valmiit läpät voi joko virkata tai ommella kiinni tossuosaan, itse ompelin, ettei sauma paina pikkuista jalkapöytää. Tähtikuvio toteutetaan virkkaamalla pohja ja varsinainen kuvio muodostuu neulalla ja langalla. Valmiin kuvion ompelin tossun ulkosyrjälle, lähemmäs kantapäätä kuin kärkeä. Vasta kuvioiden ompelun jälkeen kiinnitin valmiit läpät pohjavärin kohdalta kohdistaen kärjet. Sitten lopuksi virkkasin ja kiinnitin ketjusilmukkanauhat tossuihin. Nauhat voinee halutessaan tehdä "järeämminkin" virkkaamalla esim. kiinteillä silmukoilla yhden kerroksen. Käytettyjä silmukoita näissä tossuissa olivat ketju- ja kiinteät silmukat, lisäksi puolipylväitä ja pylväitä.

Ehkä tekin, lukijani, innostutte kokeilemaan. Nämä yhden illan käsityöt ovat piristäviä, kun syntyy nopeasti valmista.  Toivon mukaan Ystäväni ottaa nämä vastaan, ja ne ilahduttavat saajaansa, sekä lämmittävät pikkuisia varpaita. <3

Takapihan tarinoita

Huhtikuun jokusen lämpimän päivän jälkeen toukokuussa on ollut viileää, sekä myös sateisia päiviä. Tuo toisinaan tylsältä tuntunut sateenropina on kuitenkin tullut aivan tarpeeseen kun alkuvuosi on ollut niin kuivaa (lumenpuutteenko vuoksi?). Minulla olikin jossain vaiheessa tunne kuin kesän tulo olisi pysähtynyt,  kaikki kasvu ja edistys on odotuttanut. En tiedä onko se vain kuvitteluani, vai odottajan tuskaa. Pitäisi vaan ymmärtää pysähtyä hetkeen, katsella ja kuunnella, haistella ja nauttia.  

Eilen päiväkahvipöydässä seurailin keittiön ikkunasta lintuja. Takapihalla bongailin ainakin varpusia ja mielestäni peippokin pyörähti kylillä. Tässä tänään illansuussa istuessani pöydän ääressä katselin myös ulos, ja tajusin, että nyt on oikeasti kevät edistynyt. Luonto tuntui vihertyneen yhdessä päivässä reilusti lisää. Iltaa kohti kun sää vaan kirkastui, olikin sitten pakko lähteä omalle piskuiselle takapihalleni uuden kasvun toivio- ja tutkimusmatkalle.  Tultuani takaisin sisälle ajattelin jakaa näitä noin kuukauden aikana kamerakännykällä näpsittyjä otoksia.

Tästä kaikki alkoi, eli 12.4. kuvattu krookus yllätti täysin. En ole mielestäni näiden tässä asunnossa vietettyjen vuosien aikana taatusti istuttanut niiden sipuleita tai kuvaajan varjossa näkyviä kasvuaan aloittelevia skilloja pihalleni. Eikä vihreää ollut vielä tuolloin juurikaan näkyvissä...

 

Noin viikko ennen vappua haravoin takapihalla yrittäen saada vähän maaperää ilmattua, että nurmikon kasvu lähtisi paremmin käyntiin. Nyt se jo tuntuukin vihertävän, ainakin ikkunoista katsellen. Tosin tämän päivän tutkimusmatka osoitti, että joukossa on kaikkea muutakin kuin nurmikkoa. Sammalta ja erästä tuonnempana mainittavaa lajiketta oli taas aika isoin määrin pieninä alkuina havaittavissa. Toisaalta, eihän tästä takapihastani olekaan tarkoitus tulla mitään golfviheriötä. Säännöllinen ruohonleikkurin käyttö auttaa kuitenkin sen näyttämään vähän nurmikolta, eli toivoa on vihreän suuntaan.  

Mutta sitten : Lisää kuvia, eli tässä 5.5. kuvatut skillat ovat jo täydessä kukoistuksessa. Tuntui, että niitä on yllättävän paljon, eli jotenkin nekin ovat levinneet pihapiirissäni. Eikös näistä kuvista huomaa myös, että vihreää oli tuolloin jo selvästi enemmän, kuin krookuksien aikaan.

Sen tunnustan, että tänään kuvaamani kevätvuohenjuuren olen istuttanut kyllä. Nämä kirkkaankeltaiset vara-auringot ilahduttavat minua aina näin keväällä, koska alut olen saanut edesmenneeltä Kummitädiltäni.  Hänen kuolinpäivänsä on toukokuun alussa, siksi näiden kukkiminen muistuttaa aina myös hänestä. Alla ensimmäinen kukka, mikä oli auennut tänään täyteen loistoonsa. Eilen ei vielä ollut kuin vihreää ja isohkoja nuppuja.

Alla olevan kuvan vuohenjuuren nuppujen (niiden perusteella kukkia on nyt lähipäivinä tulossa melko runsaasti lisää) seassa näkyy myös kotkansiipiä, tai niiden alkuja. Ne on istuttanut joku edellinen asukas. Ymmärtääkseni ne pitävät melko kosteasta. Takapihani on auringon paistaessa suorastaan kuuma ja paahteinen, sillä ilmansuunta on länsi-lounaaseen.  Siksi näiden kasvun voima yllättää . Ne saavat kyllä mielellään kasvaa, sillä ne ovat näyttäviä. Ehkä savimaa sitten pitää kosteutta ja on riittävän ravinteikasta näille pihassani vähän myöhemmin kukoistaville kotkansiiville.

   

Olen myös istuttanut näitä kuvassa näkyviä helmililjoja lumipallopensaan alle. Joinain vuosina tuntuu, ettei niitä oikein enää jaksa sipuleista nousta. Tämä kuvassa näkyvä onkin lähes ainut tänä vuonna (tai ainakin tähän mennessä). Pidän myös näistä niiden selkeän ja yksinkertaisen muodon vuoksi.

Tutkimusmatkallani törmäsin myös tähän pikkuvekkuliin. Leppäkertut ovat aina niin suloisia ja tulee vastustamaton halu saada tuo pikku söpöliini sormenpäähän istumaan ja ihmettelemään maailmaa ennen lentoon pyrähdystä. Ne myös tuovat muistoja lapsuuden kesistä. Silloin tuntui, että leppäkertut olivat paljon isompia, ja että niitä olisi ollut paljon enemmän kuin nykyisin...

Takapihani on myös näiden allaolevien valtakuntaa, kuten jo aiemmin nurmikon yhteydessä mainitsin. Maaperä siis kun on melko tiivistä savea ja voin sanoa, että näiden kaunistuksien kanssa olen todella taistellut. Parin ensimmäisenä kesänä asuessani tässä kodissani voikukkaraudan avulla raadoin ja riivin monen monta ja monituista alkua juurineen. Vaan pahuksen sitkeä on tämä laji, sain taas tänään todeta. Sieltä se tämäkin, kukkiessaan keväinen valo, puskee betonilaattojen välistä.  Eli taitaa se vaan niin olla, että taas saa raudan kaivaa varastosta ja alkaa hommiin ennen kuin on myöhäistä... 

Toivoa taisin myös luvata tälle illalle. Sitä seuraa tässä. Olen viime kesänä lumipallopensaan vierelle, naapurin ja minun välisen raja-aidan viereen kuopsutellut pienen "kukkapenkin", eli vain maata ympäri kääntänyt, että olen saanut savimaata näkyviin. Sen jälkeen olen alan isommilla kivillä rajannut. Nyt tänään sitten se tapahtui, että istutin muutama viikko takaperin ostamani siemenet  tälle alalle, kun ensin olin kääntänyt maata ympäri käsipelillä. Illan aurinko lämmitti selkää ja pinkit puutarhakengät  loistivat omaa väri-iloaan. Nyt siten vain odotetaan ja toivotaan, että kehäkukka voittaisi voikukat, joiden pieniä alkuja isoilla juurilla nipsin ensin alta pois... 

Äiti, Äippä, Muori

Äiti - kirjoittaen neljä kirjainta, isolla Ä:llä. Tai näin minä teen. Oma Äitini on minulle tärkeä. Kutsun häntä myös Äipäksi. Joskus hän on tainnut olla Äiskä, mutta mielestäni se ei soinnu omalle Äidilleni. Toisinaan puhumme veljeni kanssa myös Muorista, mikä varmaan alkoi siinä vaiheessa, kun hän sai lapsenlapsia. Eli myös yhdistelmä Äitimuori, tai Äippämuori on sallittua. Hän jopa itse hyväksyy tuon Muorin, mikä on aika yllättävää.

Nimittäin luulen, että Äitini haluaisi edelleen olla nuorekas, vaikka ikänsä on nyt 70+. Tuttavapiirimme kun on pitänyt häntä nuorekkaana ja aiemmin ns. hyvin säilyneenä. Itse asiassa, kun hän on pienikokoinen (huomattavasti pienempi ja soukempi kuin minä), niin hän pystyy ostamaan ja löytämään helpommin ns. muodikkaita vaatteita. Metkasti hän yhdisteleekin vaatteitaan. Vaatetuksellaan hän sitten luonnollisesti karistaa joitakin vuosia biologisesta iästään. Tekisipä mieleni väittää, että hän on nuorekkaampi tyyliltään kuin minä, tyttärensä. Yritän miettiä, onko hän aina ollut tuollainen. Ehkä ei. Luulen, että Isäni eläessä hänen tyylinsä oli hieman erilainen ja ehkä vähän vanhanaikaisempi.

Meillä Äidin kanssa on siis ikäeroa 31 vuotta. Joskus 10-15 vuotta sitten kulkiessamme yhdessä olisimme voineet olla siskokset, tosin isohkolla ikäerolla. Vaan näin se nykyisellään vaan on hyväksyttävä tosiasia, että ikää on tullut lisää (ja kokemusta karttunut) meille kummallekin. Äidin suhtautuminen omaan ikääntymiseensä on joskus koetuksella ja hänellä on toisinaan hankalaa oman kroppansa muutosten kanssa. Ehkä myös ryppyjen, mitä nyt on kuitenkin joka tapauksessa havaittavissa. Itse en suuresti näitä jaksa (vielä?) murehtia.

Monesti olen jostain kuullut, että nelikymppiset naiset opettelevat juoksemaan. Tämä saattaa päteä meihinkin. Muistelen, että myös Äitini alkoi hölkätä (niin hän sen silloin ilmaisi) joskus nelikymppisiensä jälkeen. (Itse olen pohtinut, että jos saisin pinnistettyä vähän kiloja pois, voisi olla vielä kiva juosta, kuten joskus kolmekymppisenä.) Vuosiin Äitini ei enää ole hölkännyt, kävelynsäkin on toisinaan vaivalloisen oloista, sillä muutamien vuosien takainen polvimurtuma (ja sen jälkeiset operaatiot leikkaus ja naulaus) on valitettavasti hiljentänyt liikkuvansorttisen Muorini vauhtia vähän liiaksikin. Toisinaan tuo hänen polvensa oikuttelee, siis kipuilee ja jäykistelee. Tämä sitten vaikeuttaa hänen liikkumistaan. Aiemmin hän oli tosi reipas, liikkui päivittäin, lähinnä kävellen ja pyöräillen, pitkiäkin matkoja. Nyt polvivamman jälkeen on ollut pakko hiljentää vauhtia ja se selvästi harmittaa häntä.

Nyt Äitienpäivänä Äippäni oli käymässä täällä luonani. Vietimme noin vuorokauden verran äiti-tytär -laatuaikaa. Selvästi hän viihtyi täällä, kun minä vuorostani emäntänä vastasin ruoka- ja kahvihuollosta (ja näiden jälkien siivoamisesta), sekä ajankulun keksimisestä ja yleisestä viihdyttämisestä. Kävimme myös lenkillä lauantaina ennen saunaa. Kävelimme pururadalla ja sen lähimaastossa poimien Äitienpäivän teemaan vähän valkovuokkoja. 

Kännykän reittisovellus näytti lenkkimme pituudeksi nelisen kilometriä. Ihan hyvä saavutus hänelle ja hieman sitten pelkäsin, alkaako hänen polvensa kiukutella myöhemmin. Vaan iloksemme ei alkanut. Ehkä lenkin jälkeinen saunan lämpö taisi myös helliä lihaksiaan, eli rentouttaa osaltaan. Toisaalta Äitienpäivänä oli kaunis aurinkoinen päivä, jo aamusta, siis korkeapainetta ilmassa. Silläkin oli lie vaikutusta. Onhan Äippä sanonut, että polvensa on ilmapuntari, mikä tietää onko huomenna pouta.

Äitini on siis melkoisen sisukas. Ei hän juuri valita oloistaan, tai vaivoistaan. (Ehkä tuota sisukkuutta on tullut verenperintönä rahtusen minullekin.) Äiti ei helposti luovuta, hän on eteenpäin pyrkivä. Muistan, kun olin pienempi, katselin kauhuissani kun hän oli saanut jonkun käsityön jo melko pitkälle ja sitten ykskaks päätti purkaa kaiken, kun työn jälki tai tulos ei jostain syystä miellyttänyt häntä . Sitten hän aloitti uudelleen alusta. Eli ehkä olemme samanlaisia, koska juuri noin saatan itsekin tehdä. (Kuten operaatiossa vessanverho). En ole varma, onko sanonta "Aina pitää yrittää" peräisin Äidiltäni vai Isältäni, vaiko sittenkin molemmilta, mutta joka tapauksessa se tulee omaan elämääni ja ajatusmaailmaani lapsuudenkodistani.

Äiti on aina Äiti <3. Kuitenkin, kaikesta huolimatta, tai juurikin sen vuoksi. Onhan meilläkin ollut vaiheemme, että suhdettamme on koeteltu. Joskus vuosien saatossa on ollut olo, että minä olen äiti, ja hän se tytär. Ehkä silloin oli vaikeaa. Joku toinen olisi asemassani jopa ehkä välit purkanut.  Ehkä me teimme niin, että purimmekin, ainakin jonkin matkaa, eli ihan alusta emme aloittaneet uudelleen. Näiden vaiheiden myötä luulen, että suhteemme muuttui sisarellisempaan suuntaan, tai jonkinlaiseksi ystävyydeksi.  Tai näin sen itse koen. Voihan se olla, että jos minulla olisi lapsia, niin äiti-tytär -tyyppinen kuvio olisi voimakkaampi. Mene ja tiedä.

Ehkä olemme myös aika verbaalisia ihmisiä. Toki toisinaan me sanailemme ja vähän isommillakin kirjaimilla, mutta pääasiassa ymmärrämme toisiamme vähintään hyvin. Äiti kun on myös tunneälykäs ja sen piirteen haluaisin mielelläni näkyvän itsessänikin. Jonkinlainen herkkyys ja vaisto tulee varmaan myös sieltä hänen puoleltaan verenperintönä. Joskus hän hyvää tarkoittaen yrittää neuvoa, mutta siinä kohtaa olen syystä tai toisesta vähän vastakarvaan.  

Voin kuitenkin aina luottaa siihen, että Äitini haluaa tukea minua elämässäni. Päätän tai teen lähes mitä tahansa. Se tietysti helpottaa elämässä,  ettei hän käännä selkäänsä. Luulen, että meillä on myös henkinen yhteys, vai onko se sittenkin se napanuora edelleen...

Tänä Äitienpäivänä annoimme Veljeni kanssa lahjaksi jotain arkea helpottavaa, polvia säästävää. Olin jo aiemmin haistellut, että Muori hyväksyisi tämän lahjan. Nyt saadessaan tämän, hän mainitsi, että "Tällaisiahan on käytössä nuoremmillakin ihmisillä!". Eli ilmeisesti onnistuimme tänä vuonna lahjallamme.

On taas se aika vuodesta

On se aika vuodesta, kun minussa puhkuu feminismi. En tiedä, onko tämä aihe tuttua teissä, Hyvät Siskot. Tai huomaatteko itsessänne samoja "oireita". Josko vähän avaisin lisää, jotta ymmärtäisitte.

Ei tämä ilmiö tai asia uusi ole. Luulen kuitenkin, että kevät ja lähestyvä kesä saa aikaan voimistavia oireita ja / tai piirteitä nousemaan itsessäni. Ja nämä oireet tai piirteet saavat minut puhkumaan feminismiä ja tuntemaan "Voi meitä, naispoloja".  Kyse on (ehkä joku jo arvasi) tietenkin : ulkonäköpaineista. Tai en tiedä, onko se nyt niin kamalaa, mutta itseäni harmittaa tämä asia lähinnä keväisin. Eli tämä ns. oireilu alkaa minulla noin suurinpiirtein ja viimeistään vapun aikaan. Riippuen vähän myös säästä ja valon määrästä.

Kyllä kevät on edelleenkin mielestäni hienoa aikaa. Pidän keväästä, mutta en mainituista ulkonäköpaineista, mitkä valitettavasti taitavat enemmän kohdistua meihin naissukupuolen edustajiin. Tiedättekö, mitä tarkoitan, kun mediassa ja lehdissä puhutaan muodista ja kauneudesta, liikunnasta ja laihduttamisesta, terveydestä ja ruokavaliosta, jne... Kaikilla näillä luodaan kuvaa täydellisestä naisesta varpaankärjistä viimeiseen hiustupsuun saakka. - Apua! Mää en kestä!

Ehkä vähän liioittelen, mutta kuitenkin otan vähän raskaasti sen, mitä kaikkea meidän tulisi näiden ulkonäköodotusten mukaan olla. En tiedä, ehkä olen outo, mutta vaikka kuinka yritän ajatella järkevästi, niin usein juuri keväisin minua kuitenkin kaikesta huolimatta vähän harmittaa oma vartaloni ja sen ongelmakohdat. Minua harmittaa ihoni kunto ja atopiani.  Kun en vaan ole niin timmi mimmi, niin siloinen ja rypytön kuin naistenlehden mainosten tytöt. Vaan peilistä katsoo aika tavallinen, ehkä toisinaan jopa arkinen kuvajainen.

Tyylini on kuitenkin melko luonnollinen. En ole tainnut koskaan olla mitenkään ns. muodikas. Ehkä mieluummin haluaisin olla klassinen ja / tai ajaton. Keväällä huomaan kiinnittäväni enemmän huomiota vaatteiden istuvuuteen ja mitoitukseen. Kroppani on ns. eri paria, kun ylä- ja alaosa ovat eri kokoa. Taidetaan puhua ns. päärynävartalosta, tai A vartalotyypistä. Lisäksi olen melko lyhyt, noin 160 cm. Tämä luo oman haasteensa valmisvaatteiden etsimiseen. Painoa on, ööö... Sanotaan, että riittävästi, eli vähempikin riittäisi. Yleensä keväällä haluaisin olla vaikka edes sen muutaman kilon keveämpi. Vaan silti pidän hyvästä ruuasta ja myös herkuista.

Keväällä kun pipot ja hatut riisutaan, kääntyy katse myös hiuksiin. Omat hiukset tuntuvat huonokuntoiselta ja ohuilta, värikin omasta mielestäni outo. Kampaaja kuitenkin sanoo, että hiukset ovat melko hyvässä kunnossa, mutta päänahka kaipaisi enemmän kosteutusta ja hoitoa. Ovat nuo hiusalan ammattilaiset myös sanoneet, että hiusvärini olisi aivan ok, eikä ollenkaan niin maantienvärinen kuin itse ajattelen. Itseasiassa siinä taitaa luonnostaan olla häivähdys punaista. Asia on nyt tullut ilmi, kun en yli vuoteen laittanut mitään väriä hiuksiini.  Kevättä kohti tuli kuitenkin tunne, että haluan jotain piristystä päähäni ja parisen viikkoa sitten laittoi ihana Miehekkeen Kummitytön Äiti täällä kyläillessään minulle vaaleita raitoja. Täytyy sanoa, että ilme ja väritys kyllä kirkastui. Kiitos vain paljon siis kotikampaajalleni, jos tämä teksti ikinä päätyy luettavaksesi.

Taisin myös mainita ihoon liittyvistä asioista. Niin...atopia aiheuttaa välillä kiusaa, kuten olen aiemmin kertonut täällä blogikirjoituksessani. Ehkä se on myös syy, etten juuri arjessa meikkaa paljoakaan. Melko pitkälle siis pyrin pärjäämään kulmakynällä, ripsivärillä ja huulirasvalla tai -kiillolla. Niiden lisäksi tarvitaan tietenkin kunnon kosteusvoide ja puhdistusaine. Kuitenkin muutama viikko sitten täällä blogissakin kerrotussa siivoushassutuksen jälkihöyryissä innostuin myös hellävaraisella kuorintavoiteella kuorimaan kasvojeni ihoa. - Virhe! Pitäisi kait tähän ikään oppia, että kevätaika katupölyineen on aika vaikea aika yleensä minulle. Vaikka ihoni yleensä on kestänyt tuon käyttämäni kuorintavoiteen, niin tällä kertaa se tuntui vievän sen heleyden, mitä se yleensä tuo, ja sen heleyden tilalle sainkin muutamaksi päiväksi (onneksi lievän) punaisuuden ja pienen pintakuivuuden.  Olkaapa siis herkkänahkaiset varovaisia kuorinta-aineiden kanssa.

Tosin jotain kuorintaa kaipaisivat myös kuivat kantapääni. Tässä vaiheessa vuotta ei olla niin paljoa villasukissa (vaikka niitä ympärivuoden pidänkin), niin kantapääni saavat erityishuomiota, eli käytän enemmän rasvaa, kun talvella, raspillakin syyllistyn välillä hankaamaan niitä, vähän ehkä liiankin voimallisesti. Ne kun sanovat, että se raspaus kun ei olisi niin hyväksi. Mutta kun ei ole nyt kait mahdollisuutta, ainakaan tässä kuussa, mennä jalkahoitoon. Kantapäiden huomioinnin lisäksi katseeni kiinnittyy myös varpaankynsiin. Niihin ilmestyy väriä lähinnä näin keväisin-kesäisin, kun varpaat ovat enemmän esillä. Toki joskus lakkailen myös pimeään -  ja talviaikaan, mutta selvästi vähemmän, kuin kesäaikaan.

Jatkuu vielä. Eli tässä vapun aikaan olen taas huomannut itsessäni nousevan karvattomuuden toiveita. Siis tarkoitan lähinnä sääriä ja käsivarsia. Kainaloita nyt tulee sheivattua pitkin vuotta, säärikarvat ovat, tunnustan, toisinaan vähän heikommalla huomiolla. Käytän aika-ajoin pitkin vuotta karvanpoistoaineita sääriini. Toisinaan karvat saavat myös vähän kasvaa, siis lue : rehottaa, sillä onnekseni olen vaaleamman sorttinen. Mutta viimeistään vapun seutuvilla minulle iskee olo, että haluaisin jotain pitkävaikutteisempaa menetelmää käyttää. Sellaista, ettei tarvitse säärille kokoajan olla voiteita ja vaahtoja käyttämässä, tai terällä vetelemässä, koska näitä usein tehtynä ei ihoni taida edes kauhean hyvin kestää.  Olenkin hankkinut jokunen vuosi sitten jostain tarjouksesta Remington-merkkisen epilaattorin, mikä saa käyttöä juuri näihin aikoihin. Tässäkin on ollut omat opettelunsa. Joskus iho kestää epiloinnin kohtuullisen hyvin. Jonain vuonna sain ikäviä ja kipeitä punaisia näppyjä. Jonain vuonna tuntui, että karvatuppitulehduksia tuli useampaan kohtaan säärtä. Eli näitä tylsiä sisäänpäinkääntyneitä karvoja on osallani ollut myös.

Nyt tämän vuoden vappuna olin ennakoinut asiaa. Eli kuluneen viikon parin aikana olin varovasti kuivaharjannut ihoa. Olin myös käyttänyt muutaman kerran suolapohjaista kuorinta-ainetta säärissäni, viimeksi eilen. Nyt sitten aamulla laitoin epilaattorini  (sitä kannattaa ladata etukäteen useita tunteja) ja puhdistin irrotettavaa pinsettiosaa.  Olin jostain netistä löytänyt vihjeen, että sinkkivoide auttaisi aiemmin mainittuihin punaisiin näppyihin. Olin siis ennakoiden projektiani hankkinut sitä Cittarin vauvaosastolta, vieläpä avainlipputuotetta, Ainu-merkkistä. Ja nyt sitten tänään illalla ennen tätä kirjoitusta tein sen. Eli suristelin epilaattorilla sääret silommiksi ja toivottavasti sulommiksi. Käytin käsittelyyn tavallista enemmän aikaa ja muutenkin huolellisuutta. Desinfiointiaineeseen kastetuilla vanulapuilla pyyhin sääret käsittelyn jälkeen ja samalla aineella puhdistin epilaattorin pinsettiosan jälleen käytön jälkeen. Sääriin levittelin myös sitä sinkkivoidetta. - Ans kassoo, miten siis tänä keväänä käy. Tuleeko näppyjä, tai ärsytystä iholle. Ehkä pitää teillekin, Hyvät Siskot, kertoa, miten tässä käy.

Tällaisia... On taas se aika vuodesta. Minäkö feministi? - Ehkä vähän, ainakin tähän aikaan vuodesta. Sillä kyllähän ne miehet sitten vaan jotenkin taitavat päästä helpommalla tästä kevään ja kesän tulosta. - Vai mitä mieltä olette, Siskot?

Ystävyys on

"Ystävyys on kuin pikkuinen ukko,

jolla on kädessä avain ja lukko.

Niillä se sitoo ystävät yhteen,

niin kuin maamies pellolla lyhteen."

Tämä vanha muistokirjavärssy tuli mieleeni, kun viime viikolla kävin Ystäväni ja perheensä luona yökylässä maatilalla Päijät-Hämeessä. Värssyä ei tarvinnut edes puristaa, kun se tuli mieleeni.  Sopii hyvin tähän kyläilyyn.

Käyntihän oli (tietenkin) aivan ihana. Lähdin liikkeelle keskiviikkona aamupäivällä. Perillä olin reilusti ennen puoltapäivää. Emäntä oli saapuessani yksikseen. Perheen Kuopus (Pikkuisäntä) oli  Isännän matkassa traktorihommissa.  - Yllätys!? Ehdimme heti saapuessani tervehtiä perheen Kani- ja Rusakkolemmikit. Saimme myös hetken istahtaa alas keittiönpöydän ääreen ja pikakelauksena vaihtaa päällimmäiset kuulumiset ilman kuulijoita. No, miten kuten. Sisällä taisi olla perheen neljästä kissasta ehkä kaksi. - No, eikös kissat osaa pitää "salaisuuksia"?!

Päällimmäisten kuulumisten jälkeen sain jo heti esimakua Ystäväni arjen puuhista nykyisenä tilan emäntänä. Eipä mennyt aikaakaan, kun hän alkoi jo valmistella siinä ohessa lounasta meille, sekä Isännälle, että Rengille ja parivuotiaalle Pikkuisännälle. Lounasruuan määrää aluksi hieman ihmettelin, mutta selvisi myöhemmin, että riittihän siitä sitten koulusta palaaville isommille lapsillekin. Tilalla siis asuvat Isännän ja Emännän lisäksi Emännän entisestä liitosta kolme isompaa lasta : Esikoinen (poika), Keskimmäinen (tytär) ja Nuorin (poika), sekä tämä yhteinen lapsi (Pikkuisäntä). Toisinaan (ilmeisesti melko useinkin) ruokapöydän täyttää edellisten lisäksi myös Isännän entisen liiton kolme lasta. Voi vaan kuvitella, millaista ruuanmäärä tuolloin on... Vierailuni aikana heitä ei tosin näkynyt, olihan ihan tavalliset kaksi arki- tai koulupäivää, mitä aikaa siellä vietin. Illalla leivoimme saunaillan kunniaksi myös neljä, lähes pellin kokoista, pyöreää pizzaa eri täytteillä. Sellaista syömistä. Lisäksi vielä päivä- ja aamukahvit. Huh-hei...

Päivät tilalla ovat tähän aikaan vuodesta melko työteliäitä. Isäntää kun en tainnut juuri nähdä kuin kahvi- tai ruoka-aikaan. Sekä vilaukselta traktorinhytissä, ja vähän aikaa rupattelimme illalla ennen saunaa. Kun lapset ja Isäntä olivat saunoneet, oli Emännän ja minun vuoroni saunoa. Yllättäen(?) meidän saunoessamme Isäntä oli nukahtanut perheen Pikkuisäntää nukuttaessaan tämän huoneeseen. Aamulla kun heräsin, hän oli jo aamutouhuissa Rengin kanssa. Kun sitten torstaina olin lähdössä, ehdin pienesti nähdä hänet pihamaalla, että edes kiittää saatoin. Olivat tuolloin syömään sisälle menossa.

Ystävyys oli se aihe tai ajatus, mikä sai tämän kirjoituksen liikkeelle. Yllämainitun Emännän olen tuntenut  jo 22 vuotta. Se on melko pitkä aika, eli lähes koko aikuisikäni on kestänyt tämä ystävyys. Kävimme tutustuessamme talouskoulua. Koko tuntemisemme ajan olemme asuneet eri paikkakunnilla. Olemme koulun päättymisen jälkeen pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti yhteyttä, mutta aina kun olemme yhteydessä tai tapaamme, ei sillä ole väliä kuinka kauan aikaa on kulunut edellisestä kerrasta, kun aina juttu luistaa ja soljuu luontevasti eteenpäin. Eikä meidän kummankaan tarvitse miettiä, kumman vuoro on olla yhteydessä, tai mitä voisi sanoa seuraavaksi.

Tämä onkin mielestäni parasta. Tunnemme toisemme melko hyvin, vaikka tavallaan emme niin hyvin tunne, kun emme ole aktiivisesti yhteydessä ja varmasti emme ole kaikkea elettyä käsitelleet. Olemme melkein samanikäisiä, kun meillä on vajaa vuosi ikäeroa. Tiedämme kutakuinkin toistemme lähtökohdat ja pääpiirteitä toisen elämänkulusta, mikä antaa ymmärrystä ja syvällisyyttä keskusteluihimme tai maailman parannukseemme. Luulen, että ajatus- ja arvomaailmassamme on paljon yhteistä ja samaa, mutta joissain asioissa olemme tosi erilaisia. Silti ymmärrämme toisiamme, eikä kaikkea tarvitse edes sanoa, kun toinen käsittää ja osaa kiteyttää ajatukset aivan oikein.

Molemmilla meillä on ollut erilaisia elämänvaiheita, mutta silti välisemme ystävyys on kantanut kaikki nämä vuodet. Se jos mikä, on hienoa. Uskon vakaasti, että meillä on aina jotain yhteistä, vaikka tuulet puhaltaa ja maailma tai elämä heittelee. Luulen myös, että Ystäväni tuntee samoin. Ilmeisesti olemme jonkinlaiset sielun siskot.

Itse asiassa saan olla valtavan kiitollinen siitä, että minua on siunattu useammallakin tosi hyvällä ystävällä. Ehkä perheettömänä ihmisenä ystävät ovatkin minulle kuin se perhe, joiden kanssa koen yhteenkuuluvuutta.  Nämä ylläkuvatut ja samat teemat kun toistuvat muissakin ystävyyssuhteissani. Ystävissäni on eri-ikäisiä, siis myös minua vanhempia ja nuorempia, eli ei ikä tosiaankaan ole kuin numeroita. Tärkeintä on yhteenkuuluvuus, luottamus ja ymmärrys. Sekin, että saa olla ihan oma itsensä.

Tärkeää minulle on myös henkisyys ja maailmanparannus.  Joka kerran ystävien seurassa ja käydyissä keskusteluissa oppii jotain toisesta ja itsestään, ehkä uusia taitojakin. Myös maailma ja ymmärrys laajenee. Elämä olisi aika paljon tylsempää ilman ystäviä. Ystävyys yhdistää, se onkin parhaimmillaan asia, mikä antaa paljon molemmille osapuolille. Rinnalla kulkemistahan se. Iloitaan ja nauretaan, joskus myös itketään yhdessä. Toisinaan toisiamme nostetaan pikkualhoista ja tuupitaan eteenpäin elämän mutkissa ja mäissä. Välillä sielulle laastaria tarjotaan kahvikupposen ohessa. Ollaan kuin avain ja lukko, yhteen sovitaan.