Värjäillen

Trikookuteita värjäsimme Kummitytyn äidin kanssa. Ne oli niitä samaisia kuteita, mitä heiltä syyskuun lopussa raahasin kotiin. Niitä, mitä setvin ja "vyyhditin" takapihallani lokakuussa. Nyt sitten noin kuukautta ja rapiat myöhemmin saimme aikaiseksi värjäyspäivän järjestämisen. Pitkät on piuhat, eli kuteet, mutta ei minulla ole ollut kiirettä asian kanssa, mutta Kummitytyn kotona sattuu ja tapahtuu kaikenaikaa, niin aikatauluhan tässä ehkä vähän venyi. Vaan eipä tuo tosiaan haitannut, mutta nyt sitten kun Kummitytyn äiti itse ehdotti päivän järjestämistä, niin tokihan minä siihen suostuin.

He kun tekevät kodissaan remonttia ja värjäyksessä käytetty pesukone on ilmeisimmin poistumassa, tai ainakin siirtymässä remontin jatkumisen edetessä. Tämähän se taisi sitten olla se lopullinen liikutin tähän toissapäivän ohjelmaan. Onhan se tapa tuokin käyttää kokonainen sumuisen harmaa päivä värjäten iloisen värisiä materiaaleja tuleviin käsityökoukkuihin ihanan Ystävän ja ihanien lapsiensa seurassa. Olihan se Isäntäkin näköpiirissä, ainakin ruoka- ja kahviaikaan.  "Torstai toivoa täynnä" ja varsinaista ilo- ja väriterapiaa siis...heh! Ei lainkaan huono vaihtoehto, joten suosittelen lämpimästi edelleen värien käyttöä tavalla tai toisella, jos kaamosaika väsyttää tai masentaa.

Pari viikkoa sitten käydessämme samaisen Kummitytyn äidin kanssa Kädentaitojen messuilla, löysimme Rit-nimistä värijauhetta melko edukkaaseen hintaan. Ei ollut se ihan tavanomaisin ja tutuin väriaine, netistäkään ei juuri suomen sanaa tai kokemuksia tähän tarkoitukseen löytynyt. Ostin kuitenkin rohkeasti kolme pakkausta, suklaanruskeaa, oranssia ja liilahtavaa, tai purppuraa väriä. Värien lisäksi tarvittiin suolaa puuvillan värjäykseen (villalle ja tekokuidulle suositellaan etikkaa). Lähikaupasta kun kauppareissulla oli kaupparyhmän oman tuotemerkin halpis-ruokasuola loppu, ostin hienoa merisuolaa, kun en malttanut yhden ja ainoan asian vuoksi toiseen kauppaan ajaa. Katsos, vähän fiinimpää juu, kun kuteet olivat ilmaisia ja tosiaan väritkin melko edukkaita (3,60 euroa / laatikko), niin saattoi sitten siihen suolaan ns. uhratakin vähän enemmän.

Jännittävää olikin sitten se, miten alkuperäiset vaaleankeltainen ja sini-turkoosiin taittuva vihreä muuntuvat itse värjäyskäsittelyssä. Keltaista kudetta olikin minulla enemmän setvittynä, joten siitä teimme ensimmäisen erän vähän toista kiloa ruskealla, ja toisen lähes kilon oranssilla. Vihreää (oliko n. 700-800 g) sitten vielä lopuksi iltapäivällä yritimme muuntaa liilan suuntaan. Koko valoisan päiväajan pesukoneessa oli värjäyspesu tai huuhtelu menossa. - Huh! Koneparka...

Värien tekeytymistä ja pesukonetta odotellessa viihdytin vähän lapsia. Värjäyspäivän ruoka- ja kahvihuolto hoitui reippaan Emännän myötämielisellä asenteella. Lisäksi ehdimme vähän kuulumisia vaihtaa ja keskeneräisiä käsitöitä avittaa eteenpäin. Ystäväni, Emäntä, on kyllä sellainen sukanluoja, ettei taas ole toista moista aikoihin vastaani tullut. Sukka tai kaksi päivässä pitää niskajumin aktiivisena, niinköhän se on. Miten voikaan pienten lasten äiti olla aikaansaava. Nostan hattua!

Entä värjäysten lopputulos. Niin... Mitähän sitä nyt sanoisi. Alkuperäinen keltainen väri oli parempi värjäyspohjana kuin viimeinen vihreästä kuteesta kokeilu. Olimme vyyhdet sitoneet vertailun vuoksi toisella värillä, joten näimme, miten ne käyttäytyvät samalla värillä. Ensimmäinen värierä oli siis keltaisesta ruskeaksi . Tämän lopputulemana ei ehkä sitä suklaanruskeaa saatu, mutta aivan kelpoa ja kaunista, olisikohan terran- tai tiilenruskeaa kylläkin näistä kuteista tekeytyi. Eli punaruskeaa sävyä. Vihreä sidontaan käytetty kude sitävastoin oli enemmän sitä perinteisempää ruskeaa, ehkä aavistuksen jopa sitä suklaanruskeaa, taittuen harmaan suuntaan. Hyviä sävyjä molemmat siis.

Toinen kokeilumme, alunperin vaaleankeltainen kude, vyyhden sidontaan käytimme vihreää kudetta ja värjäysvärinä oranssi. Lopputuloksena syntyi pirteää ja iloista auringonkukan suuntaan olevaa, lämpimänkeltaisen sävyistä kudetta. Sävy näin kaamoksen ja sumuisen aikaan oiva päivän piriste. Eli ei siis appelsiinin oranssia.  Luulen, että parempi näin. Entäpä sidonnassa käytetty vihreä. Hmm...mitenhän sitä nyt kuvaisi... Vielä vihreämpi lopputulos. Murrettu, ns. myrkynvihreä, taittuen keltaiseen, kuten oranssin väriaineen voisi kuvitella tekevän. Uskon, että joku voisi pitää siitäkin sävystä. Toimisi varmaan tehostevärinä matonkuteissa, mutta ei ehkä virkattuna mattona, tai koreina, mitkä tiettävästi itselläni lopullisia tuotteita näistä kuteista.

Viimeinen erämme olikin sitten alunperin vihreää kudetta, sidonnassa keltaista. Ennakko-odotusten mukaan se haasteellisin erä. Väriero kun on aika iso alkuperäisestä toivottuun lopputulemaan. Vyyhtien väriä ja lopputulosta voisi sävynä ehkä kuvailla farkunsiniseksi tai laventeliksi. Värjäyksen lopputulos ei ole aivan tasainen, eli meleeratuin tuli tästä erästä. Kyllä se kuitenkin liilan suuntaan lähtee taittumaan tuo sävy, kun tarkkaan katsoo. Sidontaan käytetty keltainen on lopputulokseltaan liilahko, ehkä vähän jäi ennakko-oletustani vaaleammaksi, vaaleanpunaisemmaksi. Kuvaisikohan sana kanervanpunainen lopputulosta. Sidontaan käytetty sävy oli enemmän suosikkini näistä. Mutta jos sinisestä pitää, tämä varsinainen värjätty kude on varmaan ihan jees.

Yllättävän kauan nämä kuivavat. Tänään (lauantai) saattaa olla illemmalla olla jo aika käsillä, että voi keriä vyyhdet. Hetki sitten tuli lumikuuro, mikä taukosikin jo. Silti sen myötä maahan jäi pienenpieni valkoinen kerros. Aivan kuin pitkästä aikaa olisi taas päivänvaloa, ainakin verrattuna noin kolmeen edelliseen sumupäivään.  Tästä innostuneena halusin yrittää kuvata kutakin erää ennen kerälle saattamista.  Keltainen oli vaikeaa kuvata. Lisään nuo kuvat tänne, kun saan siirrettyä ne kamerakännykästä kannettavalle. Kuvista voi myös nähdä, että kude ei ole täysin tasalaatuista, se on teollisuuden ylijäämää. Kokonaisuuden hinta jää edulliseksi, jos ei lasketa, kuinka paljon kuteita on kuljetettu edestakaisin, heh... Suuri kiitos itse kuteista, värjäysinnovaattorina toimimisesta, messuseurana olemisesta, iloisen värjäyspäivän mahdollistamisesta ja muonituspalvelun järjestämisestä kuuluu Ihanalle Ystävälleni (olet superia) ja Ihanalle Perheelleen! <3

edit : kuvat vyyhdeistä lisätty 29.11.2014 klo 19:45  / liekki

Diagnoosi : Käsityökoukussa

Käsityöideoita on. Käsityöajatuksia on. Askarteluideoita ja -ajatuksia on. Ohjeita (= lehtiä, sekä papereita mapeissa) on ja suunnitelmia on. Materiaaliakin siis todellakin on. Ainut vaan, että toteutusta ei ole siihen tahtiin, kuin muita edellämainittuja. - Mikähän tässä oikein vaivaa, kun toteutus on nyt se, mistä kiikastaa. Jotenkin jumissa.

No joo... Onhan minulla tässä yksi joululahja kesken, tai oikeastaan kaksikin. Lisäksi kaksikin sukkaparia työn alla, sekä hihatin. Varmaan muutakin pientä keskeneräistä löytyy koreista. Näiden lisäksi keskeneräinen myös isohko "ikuisuusprojekti", eli monta vuotta hiljalleen tekeytynyt tiikeri-aiheinen kanavatyö. Voi minua, huoletonta!

Nämä alkoi tässä adventin kynnyksellä vähän ahdistaa. Osittain siksi, että lahjat on tosiaan kesken ja toisekseen, kun on nuo rottinkiset korit, mitkä kerää pölyä nurkissa ja pitäisi siivota näitä nurkkia. - Kjääääks! Kaiken kukkuraksi käydessäni kirppareilla saatan joskus nähdä jotain ja saada ideoita sieltäkin, mitä voisin kokeilla. Myös lankoja tai kankaita (myös esim. nappeja ja nauhoja yms...) saattaa kirppareilta saada hyvinkin edukkaasti.  Neliöitä ja säilytyskaappeja on vaan valitettavasti tässä asunnossa ihan liian vähän tähän hassutusharrastukseeni (lue: langat, nyt myös jonkinverran kankaita) nähden. Tarttis tehrä, siis kehittää jotain fiksua.

Mitään kun en tahtoisi hävittää. Rahanarvoista tavaraa. Pitäisikö kuitenkin laittaa sitten osa materiaaleista kiertoon, olen jo alkanut epätoivoisena(?) ajatella. Puolustuksenani on todettava, että olen kuitenkin vähän sivukorvalla Kässämarttojen kokoontumisissa, sekä puolisentoista viikkoa sitten Kädentaitojen Tampereen messuretkellä kuullut, etten ole yksin. Olen siis kuullut, että on myös muita koukussa olevia kässähurahtaneita ja neuLoosiin "sairastuneita" kanssaihmisiä.

Vertaiset ovatkin rautaa, hyvässä ja pahassa. Hyvää heissä on se, että saa lisää ideoita ja inspiraatioita, sekä ihan ohjeita, jos joku asia tai tekeminen ei luonaa. "Pahaa" on se, että vertaiset saattavat ohimennen tartuttaa uusia hurauksia ja villityksiä, tai muuta kokeilemisen arvoista, mihin pitää taas saada uutta materiaalia. Kyllähän te sen tiedätte, eiköstä vain.

Auttakaa Hyvät Ihmiset! Nyt olisi hyvät vihjeet tarpeen : Miten saada aikaan järjestystä kaappeihin ja nurkkiin ja hallintaa tähän lankamaailmaan. Olisipa siis oikein kiva kuulla mitä teette käsitöinä, sekä siitä miten säilötte lankojanne ja muita materiaalejanne. Ehkä myös siitä, että voiko tästä kässäkoukusta ja -hassutuksesta mitenkään toipua, tai tarvitseeko ylipäätään toipua. :)

Ollaan yhteydessä

Henkinen yhteys - mitä se on? Onko sitä?

- No on! Väitän. Ainakin minulla ja myös useamman ihmisen kanssa. Yllättävienkin ihmisten kanssa. Äitini kanssa, Miehekkeen kanssa, sekä useamman Ystävän kanssa. Myös sellaisten ihmisten, tai tuttavien kanssa, joiden kanssa ei olla niin usein, välttämättä pariin kuukauteenkaan, yhteydessä.

Joskus kun vain ajattelee jotain ihmistä, niin sitten joko kuulee tästä, tai näkee sopimatta ennakkoon. Tämän olen jo muutaman kerran tässä kuluneen viikon mittaan todennut, että näin se vaan menee. Uskokoon, ken haluaa. Eikä ole pakko lukea eteenpäin, jos ei kiinnosta tämä asia. Kuitenkin itselleni haluan kirjata ylös allamainitut esimerkit.

Viime viikolla maanantaina päiväsellään ajattelin ex-Työkaveriani ja Poikaansa, jolle olen luvannut sukat neuloa. Sitten illalla kun kävelimme Miehekkeen kanssa, hän juoksulenkkeili vastaan, tosin meitä huomaamatta, pimeydessä. Seuraavana päivänä laitoin hänelle tekstiviestin, kysellen että olikos se hän, joka juoksi siihen ja siihen aikaan siellä ja siellä. Näinhän hän myönsi tehneensä ja vieläpä kertoi, että hän oli minua ajatellut juurikin myös, kun oli juossut lähempänä kotiani sinä iltana.

Toinen esimerkki. Viime viikon torstaina Miehekkeellä oli kokousmenoja illalla ja minä olin taas kulttuuria harrastamassa, eli kirjastossa elokuvissa. Olimme toki puhuneet, että saatan mennä kirjastoon, mutta se ei ollut varmaa. Hän oli edellisenä päivänä itse arvioinut ehtivänsä käymään luonani kokouksen jälkeen vasta puoli yhdeksän pintaan. Siispä kirjastosta lähtiessä en mennytkään suoraan ulko-ovelle, vaan päätin käydä lehtisalin kautta, koska kello oli vasta noin 19:30. Kukas se siellä olikaan lehteä selaamassa. No Mieheke! Ainakin hän väitti, ettei ollut vielä käynyt oveni takana pyrkimässä sisälle, että oli tullut kirjastoon. Ei siinä mitään, mutta minäkin olisin voinut mennä suoraan ovesta ulos näkemättä häntä...

Kolmas esimerkki. Otin puhelimen soittaakseni Äidilleni. Hän soitti samalla hetkellä minulle. Ei tosin mitenkään epätavallista, sillä meille hyvinkin tavanomaista. Mutta kelvannee esimerkiksi yhteydestä.

Vielä neljäs esimerkki. Sunnuntaina olin Ystäväni luona käymässä lenkkimme jälkeen. Jotain tuli puhetta entisestä Luokkatoveristamme, jonka kanssa me molemmat olemme jonkin verran tekemisissä. Nyt vaan mennyt taasen ainakin pari kuukautta kuulematta tai näkemättä häntä. Viestiä on pitänyt laittaa hänelle, mutta en ole saanut aikaiseksi. Näin se vaan menee, koska hän on työelämässä ja käy toisella paikkakunnalla töissä. Siksipä vähän yllätyin (vilpittömästi), kun eilen illalla tämä samainen Luokkatoveri soitti. Eli tässäkin tapauksessa yhteyttä on, vaikka sen varsinainen muodostaminen vei vähän yli vuorokauden verran...

Luulenkin, että nyt tässä kun on ollut aikaa kuunnella ja ajatella itseään sekä toisia, niin siten saa helpommin yhteyden muodostettua. Toki varmaankin toisessa päässä pitää olla myös ns. taajuudet valmiina asian kanssa ja ymmärtämisessä. Metka juttu tämä henkinen yhteys (vai-mitä-se-sitten-on?) kaikkinensa, mutta myös erittäin antoisa ja elämää rikastuttava, ainakin minun mielestäni.

Harmaan ja kaamoksen sävyjä

Harmaata harmaata. Tänään on tosi lämmin päivä, mutta harmaata on. Ollut koko päivän. Sataakin, mutta pahin sade ei tällä kertaa tänne maan kolkkaan osunutkaan. Kaipa tuo pikkusade tuosta ohitse siis menee... Kaamoksen vaikutuksia ja merkityksiä olen tässä pohdiskellut. Se oli aiheena myös Aamutv:ssä tänään. Itselleni tämä on ollut ehkä vähän erilainen syksy.

Olen ehkä huomannut itsestäni pientä aamuheräämisen vaikeutta. Muuten ei ole liiaksi haitannut menoa tuo hämäryys tai yhä vaan aiemmin ja nopeammin iskevä pimeys, sillä olen jaksanut edelleen jonkunverran liikkua, vaikka välillä vähän sataisikin. Nyt oikeastaan kiva, kun on tilaisuus päivä- ja valoisaan aikaan ulkoilla. Eilen päiväaikaan kävin jopa pyöräilemässä, samalla kirjastossa ja kaupassa poikkesin. Se pyörä kun syksyaikaan sitten jossain vaiheessa unohtuu minulta käyttää, kun tulee viileämpää ja liukasta (talvirenkaita en pyörälle vaihda). Iltaisin sitten taas toisinaan Mieheke pitää siitä huolta, että ulkoillaan yhdessä. Yksin ei kaikkialle tee mieli kävelylenkkeillä, kuten eilen eksyimme pururadalta pimeähkölle "oikopolulle", minne en taatusti yksin olisi lähtenyt...iik!

"Kaamosvalot"  viritin parisen viikkoa sitten, kun siirryttiin talviaikaan. Ne ovat omaksi ja ohikulkijoiden iloksi laitettu takapihan Lumipallopensaan oksiin. Vaikka haluaisinkin, elävää tulta en ole juuri uskaltanut polttaa takapihallani, tai etuovellani, mistä jokunen vuosi takaperin lähti lyhtyni ja sen sisältämä kynttilä pimeyden turvin tuntemattomien matkaan. Joitakin päiviä sen jälkeen löysin lommoisen ja rikkinäisen lyhtyni tuolta samaisesta ojasta, minkä tuntumaan hävitin osan aiemmin kertomistani lehtikasoista. Silloin harmitti vietävästi. Sisätiloissa sitä vastoin tykkään poltella kynttilöitä ja käyttää tunnelmavaloja. En pidä juurikaan loistevaloista, ainakaan niistä kylmän valkeista sävyistä. Kylppärissä minulla on lämmin keltainen loistevalo, mikä onkin muuten armollisempi aamuväsyneille kasvoille (vink), hih!

Väittäisin kuitenkin, että valon lisäksi iloa tarvitaan kaamosaikaan. Heräämiseen ja toimimiseen. Eikä sen valon tarvitse aina olla ulkoista valoa, koska sisäinen ilo, jos valokin, voi piristää itseä, sekä lämmittää läheisiä ja ystäviä. Kotona saa olla, jos ei huvita pimeyteen lähteä. On siis ihan luvallista hissutella villasukissa ja suklaata sopivassa määrin mussutella. Suklaahan on tunnetusti hyvää ja lohduttavaa. Tietysti, toki, vitamiinitkin on tärkeitä. Itse syön tällä hetkellä C:tä ja D:tä samasta purkista. Pienellä liekillä, eli pienehköllä annostuksella, koska pyrkimys tai ajatus, että myös ruuasta pitää saada näitä. Vitamiinien lisäksi myös ihanaa värienergiaa saa siis hedelmistä, kasviksista. Miksei väri-iloa myös värillisistä kynttilöistä ja kukista, tai uudesta iloisen värisestä huivista tai neuleesta.

Itse kun pidän väreistä ja siksi syksyinen tai talvikauden värimaailma vaatetarjonnassa aiheuttaa kylmänväreitä. Ulkoiluvaatteissa on ihan liiaksi mustaa, tummaa sinistä ja harmaata tarjolla...jaiks! Väreillä saan itselleni intoa jatkaa ja jaksaa eteenpäin. Suosittelen kokeilemaan. Vaikka sitten sen mustan kaveriksi.

Eikä aina tarvitse suorittaa, tai kiirehtiä päivästä ja viikosta toiseen. Voi tehdä vähän, jos nyt huvittaa tehdä ollenkaan. Kait sekin ihan sallittua joskus olla vaan ja ihmetellä. Siis tarkoitan kun itse kullekin tekee myös hyvää elämän hektisen tahdin ainakin pienesti hidastaminen ja itsensä kuunteleminen. Eikös ennen aiemmin se juuri ollutkin tämän pimeän ajan tarkoitus siirtyä hiljaisempiin ja rauhallisempiin tupahommiin?

Nyt iltapäivällä kolmen jälkeen alkaa ulkona hämärtää. Päivä on mennyt hissutellessa villasukissa. Löysin netistä kaikkea jännää, niistä ajatuksista ehkä tuonnempana. Tänään illalla on harrastusmenoja, vielä olen kahden vaiheilla, lähtisinkö kävellen, vaiko otanko sittenkin auton alleni. Alan kahvin keittoon, sekin tunnetusti piristää. Voimia, iloa ja valoa kaamokseen, Sinulle Lukijani! 

Kohtaamisia

Onkohan koiran omistajat onnellisempia ihmisiä, kuin koirattomat ihmiset? - Tuo kysymys tuli mieleeni eräänä aamuna lenkkeillessäni yksin, ilman koiraa (eihän minulla koiraa olekaan). Vastaan tuli aika monta koiran ulkoiluttajaa. Oli isompaa koiraa, oli pienempiä koiria. Ulkoiluttajat eri-ikäisiä, eri näköisiä, eri sukupuoltakin. Yksi asia kuitenkin heitä selvästi yhdisti. Lähes kaikki ulkoiluttajat näyttivät hymyilevän.

Toki olin sinä aamuna itse hyvällä tuulella. Ehkä katsoinkin tavallista tarkemmalla silmällä ensin kauempaa vastaantulevaa koiraa ja sitten viimeistään kohdatessa ulkoiluttajaansa. Siksi tuntui, että lähes kaikki hymyilivät minulle.

Tästä voi päätellä jotain. Eli pienellä eleellä, hymyilemällä, tai vaikka vain katsomalla ystävällisesti tai ehkä toisen huomioimisella hänelle tärkeän asian (vaikka sitten sen koiran) kautta, saa melko varmasti vastavuoroisesti jotain takaisin. Vähintään jonkinlaisen katseen, ehkä hyväksyvän hymyn tai kenties tervehdyksen, tai jopa jonkun lauseen. Ja mikä uskomatonta, että tämä kaikki ihan toisilleen vieraiden kohtaajien kesken.

Mutta siihen kysymykseeni, että ovatko koiran omistajat onnellisempia ihmisiä. Ei välttämättä, mutta koiraa ulkoiluttavien ihmisten kanssa ylläolevan kaltaisia tilanteita tulee luontevammin, kuin tavatessa toinen ventovieras kadulla sellaisenaan, ilman "välineitä". Koska nyt kun alan tarkemmin pohtia, niin samantyyppistä voi saada aikaan, jokin muukin "väline" kuin koira. Kuten esimerkiksi lapsi, kävelysauvat, iloinen pipo, tai vaikkapa rollaattori. Kun sitten taas kännykkä ei käy tässä kohtaa tuoksi välineeksi. Päinvastoin, se ehkä, jos mikä, saattaa jopa sulkea sen kohtaamisen pois.

Silti kuinka paljon katukuvassa ja muissakin kohtaamisissamme onkaan läsnä tavalla tai toisella kännykkä! Tuo käsiimme kiinni kasvanut kapistus. Sitä näppäillään, sitä kosketellaan ja hivellään, nostaen välillä korvalle, mikä tosin on tänä päivänä vähenevää, olen huomannut. Tai jos se kapistus ei ole kädessä, se on käden ulottuvilla, tai taskussa ja siihen on kuin napanuorana liitetty kuulokkeet. Usein tällä viritelmällä vastaantulevaan ihmiseen,  ei saa minkäänlaista kontaktia. Hän on kuin toisessa ulottuvuudessa, kuin jonkinlaisen kuplan sisällä, lisäksi silmissään etäinen katse.

Missä me kohtaamme toisemme? Tiedon valtateilläkö, jossain bittiavaruudessa. Lukemalla What's up'ista, tai Facebook'ista. Kokoonnumme ja verkostoidumme, liitymme toisiimme megatavuin ja näissä kohtaamisissa tunteemme hymiöin ilmaisemme.  Tekniikka on hienoa, ihmeellistäkin. Sillä kun ajattelen, niin tyydyttäähän tekniikan kautta virtuaalinen kohtaaminen kuitenkin aika montaa aistia : näön, kuulon, ehkä sitä tuntoakin on mukana jonkinverran. Mutta ne alkeellisimmat aistit, maku ja haju, tyystin puuttuvat. Niitä ei ainakaan vielä voida siirtää, vaikka olisi kuinka nopea laajakaista.

Voisiko olla niin, että mitä useampi aisti on käytössä kohdatessa toinen ihminen, sen täyde(llise)mpi yhteys voi syntyä jopa tuntemattomien kesken.  Ja sitten eri aistien yhdistyessä ihmisen onnellisuus lisääntyy. - Mene ja tiedä, mutta kohdataan toisiamme, tavalla tai toisella.

Pyhäinpäivän mietteitä

Pyhäinpäivä-viikonloppuna ajattelemme edesmenneitä läheisiä ja ihmisiä. Tämän kirkkopyhän myötä nousee pintaan muistot omasta lapsuudenperheestä, sekä omat juuret ja lähtökohdat. Samalla tulee ajatelleeksi, mitä on ja merkitsee ihmisen kuolema ja miten se kukin kokee ja ajattelee.

Tämän myötä olen myös ajatellut, miten on eletty ennen ja jälkeen itseni. Minulla on jo tuonpuoleisessa melko monta minulle tärkeää ja merkityksellistäkin ihmistä sukulaisistani. Minulla on aina puuttunut elämästäni todellinen kosketus Äitini Isään, eli Pappaan, kuin myös Isäni Isään, en edes ole varma, miksi häntä on kutsuttu, ehkä lempinimellään. He molemmat siis olivat kuolleet jo ennen minun syntymääni. Silti jos he ovat ns. puuttuneet, niin Äitini Eno oli suhteellisen paljon tekemisissä lapsuusperheeni kanssa, olihan hän toki Kummienoni ja varsin läheinen siis. Näin ollen lapsuudessani ja vielä nuoruudessanikin oli hänen myötään kosketuspintaa varttuneempiin miehiin.

Tavallaan ja toisaalta varttunut oli oma Isänikin. Olihan hän 43-vuotias, kun minä, esikoisensa, synnyin. Ja siitä muutamaa kuukautta vajaa 20 vuotta myöhemmin, hän kuoli 62-vuotiaana. Jos minulta kysytään, niin olen sitä mieltä, että liian aikaisin. En kuitenkaan osaa ajatella niinkään, että Isäni eläisi nyt vielä, yli 80-vuotiaana. Mutta viisi-kymmenenkin vuotta lisää lähihistoriaani oman Isän kanssa varmaan olisi muuttanut jotain. Vaikka turhaa jossitella... Tämä nyt meni näin.  

Äitini Äiti ja Isäni Äiti kuolivat peräkkäisinä vuosina. Olin 12- ja 13-vuotias, kun nämä tapahtuivat. Jo ennen Isää ja hänen jälkeensä ovat myös hänen kaikki veljensä kuolleet. Kolmesta sisarestaan yksi, Sylikummitätini, on kuollut. Myös hänen miehensä, Kummisetäni, on kuollut. Myös molempien Tätieni miehet ovat kuolleet.  

Äitini suvun puolelta näitä on ollut vähemmän. Toki Äitini lapsuudenperheessä on hänen Sisaruksistaan osa kuollut jo ennen Äitini syntymää. Heidän lisäkseen yksi Tädeistäni yksi on nukkunut pois alle nelikymppisenä, eli aivan liian aikaisin ja vajaa vuosi ennen minun syntymääni. En tiedä johtuuko yhteisestä etunimestämme, vai mistä, niin tämä Täti on kuitenkin jollain tapaa merkityksellinen minulle. Ehkä sen vuoksi kun on eräs mielenkiintoinen tarina, mikä meitä varsin yhdistää, mutta sitä en ala tässä sen enempää avata. (Siitä saisi nimittäin pohdintaa ja toisen kirjoituksen aiheen.) Myös toinen Tätini, Tyttökummitätini, kuoli mielestäni liian varhain. Mutta hänestä minulla on muistoja, koska meillä on yhteisiä hetkiä menneisyydessäni.

Tässä on syy miksi koen, että monta minulle tärkeää ja läheistä ihmistä on tuonpuoleisessa. Iso on suku Isäni, sekä Äitini puolelta. Ja miten erilaiset suvut... Eri maakunnista ja lähtökohdista. Tästäkin saisi lisää jutun juurta, kun ajattelee heidän juuriaan... Jätetään tämä toiseen kertaan.

Kiitoksella ja rakkaudella, ajoittain kaipauksellakin, ajattelen näitä edesmenneitä. Eilen vein hautausmaalle yhteisesti Heille Kaikille pitkän paloajan, korkean hautakynttilän, minkä sytytin palamaan muualle haudattujen omaisien muistolehtoon. Se olikin todella vaikuttava näky kirkkaassa ja selkeässä pakkasillassa. Täydellinen ilta muistella hetki läheisiään ja lähihistoriaansa. - Kiitos <3