Se on kaamos nyt

Syksyn tuntu on selvä, ei siitä mihinkään pääse. Nyt tänään, kun on virallisesti kesäaika takana, niin on aika summata kulunutta syksyä ja ottaa kaamos vastaan. Syyskuun loppupuoli ja lokakuu on mielestäni ollut viime viikkoon asti tosi värikäs. Kun oli vielä pitkään lämmintä, oli helppo aina lähteä liikkeelle ulos lenkkeilemään ja mieltään piristämään.

Laitan tähän muutaman värillisen kuvan syksyn kauneutta. Todellakin, tuossa kuvan vaahterassa kaikki värit, vielä vihreää, sekä keltaista, oranssia ja punaista. Taustana sininen taivas, niin jopa oli väriä kerrassaan. Samalla viikolla kuvasin kärpässienet "Anoppikokelaan" pihalla. Väri-iloa nekin! Eikös?

Sitten vertailun vuoksi, että ruskeakin voi olla kaunista. Tai ainakin minun mielestäni. En tiedä, mitä te ajattelette näistä törröttäjistä ja palleroista. Nämä kuitenkin löytyivät lenkkireittini varrelta, noin viikkoa myöhemmin, kuin edelliset väri-iloittelut. Pitihän nekin sitten ikuistaa kuvaan, jotta muistaisi kohdalle osuneen.

Viikkoa-vajaa puoltatoista myöhemmin sitten aamuvarhaisella jo kävin aamulenkillä yhden Ystäväni kanssa, ennen hänen työpäivänsä alkua. Se olikin virkistävää, kun oli pakkasta ja kuuraa maassa sekä pensaissa. Tässä teille maistiaisia siitä. Täytyy sanoa, että pitäisi oikeasti vääntää itsensä useammin aamulenkille, koska se on ihan toisenlaista antamiensa fibojen perusteella, kun päivä- tai iltalenkillä. Suosittelen kokeilemaan!

Nyt kun on lenkkeilty, voikin seuraavaksi siirtyä lähemmäs kotiani. Eli mistä täällä tietää, että nyt on syksy. - No esimerkiksi siitä, että fasaaneja käy takapihalla. Yhtenä aamuna oli kahviseurana ikkunan toisella puolella viisi(!) fasaanikanaa. Ennen kuin sain kuvaussession ikkunan läpi aikaan, aamupalaporukka oli pienentynyt, mutta kolmekin pienellä takapihalla on aika monta samaan aikaan. Fasaanit on arkoja lintuja. Käy meillä kukkojakin toisinaan kylillä, kuten tämä toisen kuvan yksinäinen uljas. Tai mielestäni se on kukko. Onhan?

Kukaan ei usko, mutta kerron kuitenkin, että olen kolme kertaa haravoinut pienellä takapihallani. Joka kerran lehtiä on tullut reilusti. Eilen oli kuiva päivä ja tuntui, ettei lehtiä ole juurikaan enää jäljellä, niin ajattelin, josko tämä on nyt viimeinen kerta tänä syksynä. Ja kun oli yöllä vielä tuo kellojen siirtäminen talviaikaan, niin ajattelin samalla innostuksella viritellä kaamosvalot.

Olin myös hankkinut Callunan ulko-ovelle jo aiemmin. En nyt tänä vuonna käynyt tekemään mitään erityisempää asetelmaa useammalla syyslajikkeella. Pitää säästää rahaa, kun nyt on tehty päätös hammashoidosta, eli minun ja maitohampaani yhteinen taival tulee päättymään vielä tämän vuoden puolella. Tämä asia tekee aika ison loven budjettiin. Huh-huh... :/

 

Etsiskelin kirppikseltä itselleni jonkinlaista välikausitakkia tässä muutama viikko sitten. Ajatuksena se, ettei saa maksaa paljoakaan. Kaikki, mitkä olivat vähänkään toppaisen oloisia takkeja tuntuivat maksavan aika suolaisesti kirppishinnoiksi, eli keskimäärin 20-30 euroa.  Lue: mielestäni liikaa, kun kyseessä käytetty takki. Eikä niitä sopivia vaihtoehtojakaan tuntunut olevan liiaksi tarjolla. Sillä kertaa kiersin kirppistä koluten vain pelkkiä takkeja tarkempaan tarkasteluun. Sitten tapahtui ihme! Tai siltä se minusta tuntui. Yhdessä rekissä oli ihanan pehmeä nahkatakki, tuntuman jälkeen katsoin väriä ja totesin, että sehän on aika kiva. Nappasin takin ja henkarin rekistä, katsoin mallia ja väriä vielä tarkemmin ja ajattelin, että aika klassikko. Sitten vilkaisin kokoa. Hmm...luullakseni vähän reilu, mutta josko silti sovittaisin.

 Kaivoin hintalapun näkyviin ja hämmästys oli melkoinen. Hetimiten kirmasin lähimmän löytämäni peilin ääreen mallaamaan takkia. Se oli todellakin vähän reilu, eli hartiat näyttivät vähän leveiltä. Sitten ajattelin, että jos tähän hintaan joku haluaa takista luopua, niin eipä haittaa, mahtuuhan sitten alle villapaitaa ja -takkia, eikä käy a-his-ta-maan. Niin takki muutti meille. Kun tätä löytöä (todellista sellaista) hehkutin Kummitytyn äidille ja yritin puhelimessa kuvailla hänelle takin väriä, hän kutsui minut paria päivää myöhemmin kahvikylille ja mätsäämään, olisiko hänen omin käsin sormineulomansa huivi sopiva yhdistettäväksi  takkiin. Niin huivikin muutti meille! - Kiitos nam! :)

Ps. Aloitin muuten yhdellä kurssilla. Täytyyhän se jotenkin käyttää tämäkin aika hyödyksi ennen töiden löytymistä. Etsin ja haen, kunnes löydän. Pitää uskoa, että sekin ihme vielä tapahtuu...

Kaipaan Sinua, Muutos!

(Heti alkuun varoitus: Tätä tekstiä ei suositella alavireisille ja väsyneille lukijoille!)

Nyt viikon sisään on tullut kolme sähköpostivastausta hakemistani työpaikoista, missä valinta ei ole kohdistunut minuun. Äääääks! On se nyt kummallista, miten tämä nyt näin takkuaa. Nyt alkaa jurppia, kun ei pääse edes haastateltavaksi asti. Pääkoppani huutaa kysymyksiä:

- Mitä ne työnantajat oikein haluavat? - Olenko liian vanha? - Onko minulla liian vähän/liian paljon koulutusta?

Sitten alkaa jo painaa päälle se pahin kaikista: Mikä minussa on vikana?

No...mutta... Yksi haku on menossa, mihin olen ladannut aika kovia odotuksia. Nyt tänään aloin ajatella, että mitä jos siitä(kään) ei tule mitään...

Yritän selkiyttää ajatuksiani, koota itseäni, ei kai minussa ole isosti (ihan vähän vaan) vikaa, mutta tässä ajassa on jotain kovin outoa ja kummallista. Tunnustan, että vaikka olenkin pääsääntöisesti melko positiivinen, niin silti nyt vetää omat ja yhteiskunnan asiat, sekä yleismaailmallinen tilanne vähän alakuloiseksi. Ehkä osansa alakulooni ja työnhaun turnajaisväsymykseeni tuo myös naiselliset vivahteet, on taas se aika kuusta. - Just joo! Sillähän voi aina selitellä, mutta silti ei järkeistäminen auta, vaikka tietää että se on vähintään osasyy. Hassua sinällään!

Ylläolevien lisäksi harmistusta ja mietintää aiheuttava asia on maitohampaani. Kyllä, ihan oikein luette: Mai-to-ham-mas.  Niin, tuo armas jäänteeni lapsuudesta on jo hyvän aikaa palvellut ylhäällä, vasemmalla, etukulmassa. Se on sinnitellyt paikallaan urheasti, vaikka onkin nyt ehkä noin vuoden päivät vähän heilunut. Kävin helmikuun lopussa terveyskeskuksen puolella paikkauttamassa yhden hammasvälireikäni. Tuo samainen hammaslääkäri sanoi jo silloin käydessäni, että taitaa hammas alkaa irrota ja sitten onkin asiaa yksityiselle puolelle, kun julkisella puolella näitä ei hoideta. Pyysin josko purukalustoni voisi kuvata tilanteen selvittämiseksi. Kävin röntgenissä ja sitten kesemmällä samainen hammaslääkäri viimein lausui kuvat. Posti kantoi lausuntonsa kirjeenä. Siinä selvästi todetaan, että maitohammas suussa, juuri lyhyt. Toimenpide-ehdotuksessaan suosittelee ko. hampaan korvaamista implantilla, kun tilanteeni sallii. Tällöin hoito yksityishammaslääkärillä, joka perehtynyt implanttihoitoihin.

Kesän aikana en halunnut varata arvioaikaa yksityishammaslääkärille, ajattelin taloudellisen tilanteeni korjautuvan, josko pääsisin töihin. Hakemuksia on ollut oikeastaan kokoajan vireillä, mutta kun ei lykästä, niin ei.  Mutta siis siitä hampaasta, eli nyt ehkä elo-syyskuussa havahduin siihen, että paikattu hammasvälireikäni on tuntunut vähän erikoiselle ja päätin sitten kysyä akuuttiaikaa terveyskeskuksen puolelle syyskuun lopussa. Onneksi pääsin samana päivänä, vaikkakin eri hammaslääkärille, kun keväällä. Siellä kontaktipinnankorjaaja-hammaslääkäri sitten röntgenkuvasi sekä korjattavan -, että mainitun maitohampaan, kun sanoin, että siinäkin on ollut tuntemuksia. Kuvan perusteella katsoi, että maitohampaani juuri on surkastunut maaliskuun kuvista lisää. Kertoi, että tulen menettämään tuon hampaan, juurta on niin vähän jäljellä enää. Sanoin, että asia on tiedossa, mutta en valitettavasti ole saanut tilattua aikaa yksityisen puolen tilanne- ja kustannusarviota varten taloudellisen tilanteeni vuoksi.

Puolisentoista viikkoa siitä kului aikaa pohtien, kunnes kyllästyin ja päätin googlettaa hammasimplantti. Bongasin Lahdesta hammaslääkäriaseman, missä oli tulossa seuraavalle viikolle avoimet ovet ja sinne pystyi varaamaan maksuttoman ajan hoidontarpeen arviointia varten. Heti soittamaan ja sainkin tuo arviointiajan avoimien ovien aikaan. Muutama päivä myöhemmin iloisena matkaan.  Hyvä syy lähteä myös käymään Äidin luona. Vaan hymy hyytyi ja mieliala pykälän tai kaksi verran kääntyi, kun olin käynyt jälleen koko hampaiston röntgenissä ja sen perään hammaslääkärin luona kuulemassa tuomioni... Hänen mielestään "hammas on enää pyhällä hengellä kiinni". Se olisi kuitenkin nopealla aikataululla irrotettavissa heillä ja samalla voisi mahdollisesti asentaa väliaikaisen hampaan.  Kun ien parantunut, ehkä jo pari päivää poiston jälkeen, olisi lie mahdollista asentaa keinojuuri, eli se implantti ja sen luuduttua muutamaa kuukautta myöhemmin varsinainen kruunu. Koko roska maksaisi ko. hammaslääkäriasemalla yli 3000 euroa! Plus väliaikaisen hampaan kustannukset tulisi tuohon summaan vielä lisäksi... - Auuuuuuuts! Melko kallista!

En vielä tehnyt hoitopäätöstä ko. paikassa. Seuraavana aamuna soitin erään paikallisen yksityishammaslääkärin ajanvaraukseen ja olen menossa heidän arviointiinsa ylihuomenna. Toivoakseni vähän erilainen kustannusarvio tulee sieltä. Ehkä se helpottaisi hoitopäätöstä. Sillä kummallista on se, että se mokoma maitohammas taitaa tietää. On antanut viitteitä, että yhteinen taipaleemme taitaa olla lopussa. Nimittäin tuntemuksia on tullut lisää, ei nyt särje, mutta tuntuu. On myös saman puolen poskipään turvotusta. On myös vähän kuin flunssainen olo, eli nenätukkoa ja kurkkukipua samalla puolella. Ja mielestäni saman puolen korvakin ajoittain ns. tuikkii. Lauantai-iltana oli jopa vähän lämpöä, mutta ei se flunssaksi muuttunut. Toivottavasti nämä ei enteile tulehdusta, mitä pelkään tietenkin. Mutta väittäisin, että kyllä nämä ovat hampaaseen liittyviä vaivoja nyt ja sitä muutosta enteilevät. Eli asialle on pakko nyt tehdä jotain.

Voin siis vilpittömästi sanoa, että toivoisinpa kovin työnhakunikin (viimein) tuovan muutosta. Helpottaisipa tuo kummasti koko projektin rahoituskuviota, jos / kun saisi olla palkkatyössä... Ei ole helppoa työllistyminen, mutta ei se ole helppoa työpaikan säilyttäminenkään. Alati tulee lisää yt-uutisia ja irtisanomisuhkia täällä ja muualla... :(  Tämä olisikin sitten jo toisen päivityksen aihe, joten ennen kuin aloitan, päätän tämän rypemisen tähän. - Toivottavasti päivänne ei mennyt pilalle! (Minähän varoitin... ;) )  

- Vai pätisikö sittenkin vielä tänään: "Paistaa se päivä risukasaankin!"?

Kehon kieli -luennolla

Kävin viime viikolla kuuntelemassa teatteriohjaaja ja ilmaisutaidon kouluttaja Marja-Leena Haapasen luentoa aiheesta Kehon kieli - Hetkessä elämisen taito ja muisti lihaksissamme. Tämä oli osa paikallisen muistiyhdistyksen luentosarjaa. Tapani mukaan tein tilaisuudessa ranskalaisin viivoin muistiinpanoja, joista yritän nyt koostaa jonkinlaisen yhteenvedon luennon annista ja ajatuksista , ennen kuin asiat unohtuvat. Luennoitsija oli todella ilmeikäs, sekä loistava puhuja ja esiintyjä, huomasi myös, että hän on asialleen omistautunut.

Kaikki luennoitsijan mukaan lähtee siitä, että ihminen ilmaisee itseään säilyäkseen hengissä. Lihaksissa kannamme mukanamme muistojamme, kulttuuriperimäämme, sekä tietoa itsestämme. Kehonkeli on vielä löytämätön maailma suomalaisessa kulttuurissa, ilmaisutaidossa ja vuorovaikutuksessa. Ilmaisukasvatus Suomessa kun on perustunut käytännössä sanoihin.

Suomalainen ilmaisu perustuu siis pääasiassa sanoihin.  Tasaista ja vakaata, virallista lapinhonka-tyyppistä esiintymistä arvostetaan enemmän, sen kaltaiseen ilmaisuun luotetaan enemmän. Toisin sanoen vaihtuvia eleitä ja ilmeitä vuorovaikutuksessa käyttäviä pidetään outoina ja ei-virallisina, epäsuomalaisina.

Kehonkielemme tapahtuessa suurimmassa määrin vain ja ainoastaan pään alueella, päämme sitten kulkee joko vartaloamme edellä, tai sen perässä. Sen perusteella luennoitsija toteaa, ettemme elä tässä hetkessä, vaan odotamme suurimman osan elämästämme. Vaikkakin ainoa, mitä on olemassa, on tämä kuluva hetki. Luennoitsijan mukaan meillä on mahdollisuus ajatella, jotta hetki antaa elämän, tai valitsemmeko sittenkin "pystyyn kuolemisen". Kaikilla meillä on luovuuden lahja. Kehonkieli ja ilmaisutaito perustuvat hetkessä elämisen taitoon.

Kun kehonkieltä aletaan miettiä syvällisemmin, tulee kysyä itseltään tärkeä kysymys: Millaisen elämän minä tahdon elää? - Kaikki valintamme, ratkaisumme, ja suunnitelmamme kiteytyvät tähän peruskysymykseen. Aivojemme ajattelu + kehomme kieli = koko persoonamme

Kun tunnemme itseämme ja ajatteluamme, ilmaisemme itseämme vapaammin. Meidän on lupa myöntää itsellemme "en ymmärrä". Tällöin voimme kysyä toisiltamme, jolloin syntyy kontakti, sekä vuorovaikutusta toistemme kanssa. Se saa meidät kokemaan yhteisöllisyyttä, kasaamme yhdessä elämän palapeliä.

 Teemme kaikenaikaa havainnointia toistemme ilmaisukielestä. Niin sanotusti valpastumme toistemme seurassa, nuuskimme toisiamme. Small talk'in avulla verkostoidumme, ja kuorimme toisistamme esiin eri kerroksia, muodostamme yhteyttä toisiimme, samalla painamme mieleen asioita. Tämä on hyvin tyypillistä amerikkalaisessa kulttuurissa.

Kulttuurit ovat kuitenkin erilaisia. Kaikissa kulttuureissa ei ole lupaa käsitellä kaikkea. Kuten esimerkiksi Suomessa yksityisyyden ja henkilökohtaisen reviirin raja on epäselvä. Lupa toisen ihmisen yksityisalueelle tulee toiselta itseltään. Lupa perustuu yhteyden rakentamiseen ja luomiseen. Kommunikaatiotaitomme ei tässä suhteessa ole täysin kehittynyttä. On siis epäselvää, mitkä asiat ovat yksityisiä, mitkä sitä vastoin yhteisiä.

Havainnoimme ympäröivää maailmaa ja kanssaihmisiämme 1.  sanojen 2. tekojen ja toimintojen 3. aistien ja  4. tunteiden kautta. Näin muodostuu erilaisia ihmistyyppejä.

Sanoja painottavat ihmiset ovat tietopohjaisia. Vuorovaikutuksessa he ovat varovaisia ihmistyyppejä, ja toisista tuntuu, että he jahkaavat ja jaarittelevat, eli vievät näin ollen aikaa. Tietoyhteiskunta korostaa sanoja.

Lasten kanssa teot ja toiminnat ovat toisinaan tärkeämpiä kuin itse sanat. He ymmärtävät paremmin tekojen ja toimintojen kautta. He tutkivat ihmisten kesken reagointia ja näin muodostuvat pelisäännöt yhteiseen ja ympäröivään maailmaan. Kokeminen ja toiminta näkyvät hyvin kehonkielessä, touhukkaalle (kuten lapselle) odotus on tuskaa. Persoonan käyttö sanojen vakuutena tehostaa viestintää ja vuorovaikutusta, vrt. kaksoisviestintä, missä sanat ja teot ovat ristiriidassa.

Toinen tapa havainnoida maailmaa, ovat aistit. Aiemmin mainitsin nuuskimisesta. Hajuaisti on ihmisellä alkeellisimpia aisteja, jo vuorokauden ikäinen vauva tunnistaa äitinsä hajuaistin perusteella. Aistien käyttö on erilaista työelämässä ja Lapin ihmisellä. Yleensä aistinvaraiset ihmiset ovat yksityiskohtien ihmisiä, jotka helposti vetäytyvät.  Aistien avulla jäsennämme maailmaa, mikä on jatkuva prosessi. Ihmiset ovat erilaisia, hallitseva aisti voi vaihdella. Oma tehtäväni on tunnistaa oma itseni ja sillä tavoin löytää paikkani toisten joukossa.

Myös tunteemme jäsentävät maailmaa. Tunteemme ovat kuin tuntosarvet, mitkä kertovat asioiden merkityksiä omaan maailmaamme. Tunteemme ohjaavat valintojamme, ne aikaansaavat toimintaa. Tällöin tunteista jää muistijälkiä lihaksiimme ja kehoomme. Joskus meiltä puuttuu uskallus käsitellä tunteitamme. Tunteet myös luovat odotuksia, joiden perusteella tunnemme itsemme toisinaan oudoksi. Näitä odotuksia voimme mielessämme muokata, toisin kuin tunteet ovat ainutkertaisia elämyksiä, eivätkä ne ole muokattavissa. Vahvasti tuntevia ihmisiä toisinaan pelätään, koska he aavistavat ja vaistoavat asioita. Heitä kannattaa kuunnella viileästi, sillä tunteet helposti tarttuvat.

Ylipäätään ilmaisutaito lähtee kiinnostuksesta itseen. Uskalluksesta ja itsensä havainnoinnista.  Se on myös tietoa ja iloa ihmisestä. Kun on tietoa itsestä, voi hankkia tietoa toisesta ja näin syntyy vuorovaikutusta ja luodaan yhteyttä ihmisten kesken.

Harmaan päivän väreinä liila ja ruskea (ja vähän jotain iloisempaa)

Sadepäivä pitkähkön aurinkoisen ja lämpimän kauden jälkeen on aluksi aika hämmentävää. Tai sateesta, eihän se nyt ole kaikenaikaa satanut, mutta kuitenkin paaaaljon harmaampaa ja kosteampaa on ollut kuin viime aikoina on ollut. Sääntilan käänne syksyisempään on tapahtunut. Ainakin tämän päivän ajaksi.

Tänään tarvitaan pientä piristystä, se olikin aamun kirkas ajatus. Minähän tunnetusti piristyn siitä, että saan ostaa jotain pientä, tai tehdä jotain käsillä, tai vähän herkutella... Vaan ajatelkaas sitä, jos tämän kaiken mainitun sisällyttää samaan päivään. Eihän silloin voi mitenkään päivä olla, kuin ihan loistava! Juu-u...kyllä! Tänään ON loistava päivä! Samalla voi hyvällä mielellä taas innostua työnhausta. Olen siis tänään kahteen uuteen paikkaan viritellyt hakemusasioita. Se onkin jo saavutus, mitä voi myös juhlia noilla aiemmin mainituilla pikkupiristeillä.

Okei okei...minäpä nyt kerron kuvilla vähän lisää, niin jospa tämä avautuisi paremmin.

Ensinnä kuvaan ilmestyy (yllättäin?) taas mekko. Kauniista kesäisistä säistä ja mekkokeleistä kun on niin ilo nauttia, niin pari viikonloppua takaperin sitten tein kuvassa näkyvän löydön. Mekko (tai tunika, miten vaan) on minulle tuntemattomaksi jääneen kotiompelijan tekemä. Hän myi sen taidetapahtumassa kirppistyyliin ja -hintaan. Kertoi, että on tehnyt sen raidallisista pukupellavista (värit musta/harmaa, liila/luumu) itselleen, ja oli sitä mieltä, että toista samanlaista ei tule vastaan. Itse myynti kun tapahtui ulkotiloissa, missä ei ollut mahdollisuutta sovittaa mekkoa, mallailimme sitä myyjän kanssa minulle ikkunalasia peilinä käyttäen. Hän uskoi, että koko (arvio noin 40) riittäisi minulle. Koska budjettia olen saanut miettiä pitkän kesän (tai ehkä koko työttömyysjakson ajan), niin tokihan tätäkin ostosta ensin mietin ja harkitsin. Harkittuani sitten päätin, että haluan jatkaa mekkojen käyttöä syksyyn, ehkä vaikka jopa talveenkin asti. Eli tämä toiminee legginsien ja paksujen sukkahousujen kanssa mainosti. Ehkä vaikka jopa töissä. (Olen yrittänyt ehdollistaa itseäni ajattelemalla itseni töihin).

Mutta koska mekkoa ei oltu alunalkaen tehty minulle, niin eihän koko aivan sattunut. Yläpuoli oli siis aavistuksen väljä ja pussitti sovittaessa ikävästi. Pidin kuitenkin mekon mallista ja keksin, josko olkaimia lyhentäisi, niin mekko asettuisi minun mittoihini paremmin. En ole juurikaan ompelutaitoinen, niin sain idean, josko ompelisin vain isot napit olkaimiin, niin jopa lyhenisi. Pari viikkoahan siinä meni ajatuksesta käytäntöön, nappeja ei ollut omassa varastossa, mutta eilen kävin paikallisen käsityöyrittäjän ihanassa kaupassa ja löysin nämä isohkot suklaanruskeat(?) napit. Mustia nappeja en missään nimessä halunnut, eikä liilan/luumun värisissä vaihtoehdoissa oikein ollut sopivia ko. liikkeen valikoimissa, joten päädyin sitten näihin. Minusta on ihan ok, että ne ovat eriväriset, kuin itse mekko. Riiteleekö väri teidän mielestänne kokonaisuuden kanssa? - Siinä ne kuitenkin nyt ovat, rennolla kädellä, rouheasti mustalla puuvillalangalla, ommeltuna paikoilleen. Tykkään! :)

Niin...eikä se eilinen shoppailu sitten jäänyt pelkästään nappikaupoiksi. Syksyn tullen olen haaveillut kengistä. Kun viime viikolla kävin kirppiksellä, olin nähnyt siellä myös yhdet syksyisemmät kengät, mitkä silloin jätin ostamatta. Piti sitten käydä katsomassa, vieläkö ne siellä olisivat. No eipä tietenkään enää olleet, mutta valikoimiin olikin ilmestynyt lisää kenkiä. Niistä sitten löysin alla olevan kuvan nilkkurit. Nilkkurit on nahkaa, vuorit ja pohja ovat nahkaa, joten mielestäni 12 euroa oli aivan kohtuullinen hinta näistä. Ne ovat vielä hyvässä kunnossa, sisä- ja ulkopohjat ja kantalaput näyttävät siltä, ettei niitä juuri ole käytetty. Kantalaput ehkä voisi syksyä kohti vaihtaa karhennetuiksi, kun ne ovat nyt pinnaltaan sileät. Lisäksi tietysti pitää käyttää nahanhoitoainetta, niin saa pinnasta kosteutta hylkivämmän. Minusta nuo ruskeaan taittuvat pohjat ja korot keventävät kivasti nilkkureiden ilmettä. Ehkä tuo nahan värikin on enemmän tummanharmaa, kuin synkeähkö musta, vai mitä luulette? - Tykkään! :)

Mainitsinko aiemmin sanan: herkuttelu. Siinäkin menee värien puolesta tämän päivän teemaan. Jos ei tällaisena päivänä mieli piristy kahvin kanssa nautitulla rahkaletulla (paistaja saa viimeisen) ja mustikoilla, niin aika outoa.  - Muistakaapas siis ilahduttaa itseänne! Ps. Kiitos kattauksen kehäkukista kuuluu Rakkaalle Ystävälleni. Kiitti sinne toiselle puolelle ruutua! :)

Vuoden ikäinen

Armaat Lukijani, olkaat hyvät! Tarjoan kahvit ja mustikkamuffinsia sekä kukkaisiloa. Tajusin nimittäin eilen päivittäessäni, että blogini on vuoden ikäinen lapsonen. Aika on mennyt melko nopeasti (taaaaas...). Toivottavasti Te Lukijani jaksatte vielä kulkea mukana, vaikka tämä viimeaikainen päivitystahti ei olekaan päätä huimannut. Luulenpa kuitenkin, että kyllä tämä vauhti taas syksyä kohti tiivistyy, eli kiitos, kun olette edelleen mukana. :)

Kuun vaihteessa vuoden mittaiseksi on venynyt myös työttömyysjaksoni. Eikä loppua ole, toistaiseksi ainakaan, näkyvissä, eli ei tässä ihan juhlafiilis ole siitä.  Kaiken aikaa jotain hakuja on vireessä ja ajatuksissani, vaikka kesällä olikin vähän rauhallisempaa se hakeminen. Vaan kun ei ole työn saamisessa lykästänyt, niin ei. Taidankin joku päivä tilastoida aikani kuluksi hakemani työpaikat. On niitä kuitenkin ollut. Ei nyt (vielä?) ihan mitä tahansa hakuja, vaan oikeasti sellaisia, mitkä työpaikat aidosti kiinnostavat ja missä yhteisössä voisin kuvitella työskenteleväni. Samalla voinen tarkistaa, mistä paikoista ei ole haun jälkeen kuulunut mitään. Niitäkin nimittäin on, valitettavasti. Jotenkin pidän sitä perin outona, että rekrytointia ei saada ns. päätökseen ilmoittamalla kaikille hakijoille, että valinnat on tehty.

Opiskeluajatuksistani taisin mainita keväämmällä. Näinhän siinä haussa kävi, että olin varasijalla, enkä päässyt opiskelemaan. Pitäisi varmaan olla onnellinen siitä, että olin ns. parhaan kolmanneksen joukossa hakijoita (gaussin käyrä), mutta ei se tässä kohtaa lämmitä. Monimuoto-opinnot ovat tosi suosittuja tänä päivänä ja sisäänpäässeet hakijat pitävät kyllä tiukasti kiinni opiskelupaikoistaan. Hain toistakin opiskelupaikkaa täydennyshaussa, enkä päässyt sisälle. Siihen oli syynä vain ja ainoastaan psyskologin haastattelussa saamani motivaatiopisteet, mitkä jäivät alle pääsyrajojen. Minä siis jäin edelleen miettimään, mitä tai mikä minusta tulee isona. Olen menossa taas ammatinvalinnanohjaukseen huomenna, missä olen jo käynyt muutaman kerran tässä kesän mittaan. Josko sieltä saisin uusia ideoita ja ajatuksia. Saa toivoa parasta!

Ei tässä silti ole ollenkaan fiilis, ettenkö saisi aikaani kulumaan. Puuhaa ja touhua on jos jonkinmoista. Elämäni on kaikkea muuta kuin tylsää. Tietenkin näin syksyä kohti on olo, että jotain uutta voisi taas alkaa. Aloitin siis useamman kuukauden projektin oman elämäkerran tiimoilta. Aloin kirjoittaa sitä kurssilla logoterapeuttisessa viitekehyksessä. Voidaan palata tähän, sillä alussa vasta olen, mutta luulen, että tästä voi tulla avartavaa ja opettavaa. Kirjoittaminen kun on henkireikäni ja sydämeni äänen ilmaisija.

Silloin vuosi sitten blogin alkutaipaleella taisin jossain tekstissä kirjoittaa, että menee syksymmällä myös enemmän ns. tupahommiksi. Liekö sillä sitten ollut vaikutusta tänään, kun päivälenkin ohessa pyörähdin pitkästä aikaa kirppikselle ja löysin euron hinnalla uuden innoituksen, 500 palaisen palapelin. Kuva siinä oli minusta vallan suloinen, eikös teistäkin? Kuin myös söpöli on palojen kappalemäärän tarkistajakaverinikin, minkä sain Ystävältäni tuliaisiksi Ruotsin matkaltaan. Maskottihylkeen kanssa suoritimme tosiaan tarkistuslaskentaa ja meidän mielestämme viimeisessä kymmenen palan läjässä oli 12 palaa. - Tästä voi siis tulla todella jännittävä syksy!

Söpö, söpömpi, söpöin...?

Onkohan tässä varmasti kaikki tallella?

Mää kyl laskin, et tässä vimpassa kasassa olis enemmän kun 10 palaa......

Syömään!

Olin jossain yhteydessä kuullut äskettäin suomalaisten yksinasuvien asuntokuntien ylittäneen miljoonan.  Eli pienten asuntokuntien määrä on ollut reilussa kasvussa viime vuosina. Sitten törmäsin netissä pienimuotoiseen kirjoitukseen ruokahävikistä. Siinä linkattiin Kuluttajaliiton sivuille, missä kerrottiin tälle viikolle ajoittuvasta kampanjasta ruokahävikin vähentämiseksi. Lueskelin sivuilta löytyviä faktoja, mistä poimin seuraavia :

- Suomessa heitetään vuodessa 20-26 kg per henkilö ruokaa roskiin.

- Suomalaiset kotitaloudet yhteensä heittävät ruokaa roskiin 500 miljoonan euron edestä vuosittain.

Huh-huh! Melkoisia määriä ihmiset, sekä kilot, että eurot. Nämä herättelyt saivat sitten tänään minutkin pohtimaan yksinasumista, sekä suhdettani ruokaan ja samalla hävikkiin. Myönnän täysin tässä, etten aina hyödynnä kaikkea ostamaani ruokaa ja poiskin tulee toisinaan heitettyä. Valitettavasti. Tosin nykyään, kun euro on tiukemmassa, tätä tapahtuu meillä aiempaa vähemmän. Onneksi.

Yritin pohtia, ja löysinkin joitain syitä omaan käyttäytymiseeni. Kun kaltaiseni yksinasuva lähtee markettiin kauppaan, en voi kun hämmästellä ostoskärryjen ja pakkauskokojen suuruutta. Nehän puhuvat aivan eri kieltä Tilastokeskuksen tilastoiman yksinasuvien lukumäärän kanssa. Ruokahävikin yhtenä syynä itselläni ovatkin liian suuret pakkauskoot. Tietysti ylipäätään minun ehkä pitäisi ostaa vähemmän, mutta se on tosiaan aika kallista, jos valitsee sen pienemmän pakkauksen. Toisaalta kait sekin riittäisi. Kauppojen aukioloaikoihin ei voi vedota, että lisää ruokaa saisi lähes mihin aikaan tahansa. Oma lähikauppanikin palvelee klo 23 asti. Minä vain en halua käydä kuin ehkä kerran tai kaksi kertaa viikossa kaupassa.

Usein onkin niin, että kaappien ja pakastimen uumenista löydän aina jotain, ainakin itselleni lounasruuaksi, joten kauppaan menoa on helppo myös lykätä eteenpäin. Arjen taas alettua Miehekkeen kesäloman jälkeen syön päivisin pääsääntöisesti yksin. Tänään kuitenkin valmistin meille, siis Miehekkeelle ja minulle, possun filettä ja uunijuureksia.

Nyt on juurekset parhaimmillaan, joten kannattaa hyödyntää niitä. Pilkoin itse lanttua, porkkanaa, sipulia, perunaa, perään lisäksi lorautin oliiviöljyä, lurautin siirappia, sekä suolaa ja yrttimaustetta ja kaikki nämä sekaisin ja paistopussiin. Pistinpä vielä valmiiksi suolatun possunfileen samaan pussiin muhimaan. Tuli muuten helposti hyvää ja väittäisin, jotta melko terveellistäkin! Suosittelen kokeilemaan uunijuuresten valmistusta itse, vaikka kaupan pakastinkaapeistakin löytyy vastaavanlaisia sekoituksia.

Juureksia vielä jäikin varastoihin, että ehkä vielä loppuviikosta on juuressosekeiton valmistuksen aika. Nämä juurekset ja vihannekset ovat nimittäin itselleni ruokahävikin raaka-aineita, joten nyt on syytä ne käyttää, ettei tarvitse heittää pois.

   

Viime viikolla oli myös kasvispainotteista lautasellani. Broilerinfileet olin kypsentänyt uunissa, lisäksi kesäkurpitsaa ja grillijuustoa (nekin olisi onnistuneet samalla uunilla, mutta itse paistoin ne tällä kertaa pannulla), viileänä lisäkkeenä jääsalaattia, kirsikkatomaatteja ja nektariinin lohkoja, sekä salaattisekoitusta (sis. pähkinää ja siemeniä). Melko värikäs annos, sanoisin!

Eli vaikka tässä juuri tuli itselleni työttömyyttä vuoden päivät täyteen, niin ruoka on asia, mistä en halua tinkiä. Tarjouksia ja - 30 % ym. alennuksia hyödynnän, tietty, mutta muuten ostan lähes mitä haluan. Mielestäni syön vähintään kohtuullisesti, joskus jopa hyvin. Sillä olen onnekseni tajunnut, että terveellinen ja monipuolinen ruoka on hyvä terveyden ja yleiskunnon edistäjä. Flunssaa (tai juuri muutakaan) en ole (- kop kop - ) potenut työttömyyden aikana. Eli kyllä ruokavaliolla täytyy vähän merkitystä olla.

Kuluneen vuoden aikana olen lisännyt erilaisia ja uusia kasviksia ja hedelmiä ruokavaliooni, kuten esim. lehtikaalia. Siitä odotan innolla uutta satokautta. Eikös sitä kotimaisena pitäisi alkaa jo pian saada. Olen myös alkanut syödä enemmän siemeniä ja pähkinöitä, ne ovat tosi hyviä ruokavalion rikastuttajia. Sokeria sisältäviä jogurtteja ja rahkoja en enää oikeastaan juuri osta, vaan ne ovat sitten ns. maustamattomia naturel-versioita, mitä ostan. Makeuttaa kun voi halutessaan muullakin kuin sokerilla ja kummasti sitä makuaisti tottuu happamampaan vaihtoehtoon. Herkkuja silti toisinaan syön, kuten esim. lakritsaa, suklaata, pullaa, jne... Viime viikolla leivoin vadelma-kermaviilipiirasta, että ei ne sokeri ja vehnäjauho ole kokonaan poistuneet ruokavaliosta. Niin, ja kyllä sieltä löytyy edelleen voi ja kermakin, mutta vähemmässä määrin, kun aiemmin.

Ja marjoja olen syönyt melko paljon viimeisen kuukauden - puolentoista ajan. Pakastimessa olen nyt talvea varten säilönyt mustikkaa ja vadelmaa, vähän myös punaherukkaa. Puolukkaan pitäisi lähteä sitten seuraavaksi. Ne alkaa olla kypsiä poimittavaksi. Viime viikolla perjantaina kävin katsastamassa niiden tilannetta metsässä, samalla poimin Äidilleni vielä vähän mustikkaa tuliaisiksi. Kohtuullisen hyvin niitä edelleen löysin, kun vaan jaksoin varpuja sinnikkäästi käännellä. Kuten nämä viimeiset varvut, mitä käänsin ja poimin. Niihin oli hyvä päättää mustikkakausi, oikein hymyn saivat huulilleni nämä siniset jättiläiset. Nam!

Kesäherkkuja

Elokuun ensimmäisen iltana on taas hyvä istahtaa alas. Tajuta, että kesä on aika pitkällä. Muutama kuvamuisto pitää laittaa muistiin, miksi kesä on kivaa aikaa. Sauna on lämpiämässä, joten tästä ei tule pitkää tarinaa.

Mitä on kesä ilman mansikoita? Tämä kuva ei tosiaan anna oikeutta niille, mitä tässä muutaman viikon aikana on nautiskeltu. Nämä ovat ensinnä pienimmästä päästä ja kaikista vähiten punaisia, mutta muistutuksena laitan ylös, että on näitä jokunen litra syöty. Mansikkakakkua Mieheke vähän kärtti syntymäpäiviemme kunniaksi, vaan toisin kävi. Mansikkaa söimme ilman kakkua ja vain niiden sen kertaisten jämät päätyivät muiden täytteiden (banaania, persikkaa, rahkaa...) oheen kääretorttuun. Eikä edes tullut sitä torttua kuvattua, koska se ei ollut leipurin mielestä kuvauksellinen, mutta maku oli aivan mainio. Eikä aikaakaan, kun se oli loppu.

Nämä kantarellit muistin kuvata vasta pannussa sipulin keralla, kun ne olivat jo päätymässä kantarellipiiraan täytteeksi. Sekään piirakka ei ollut leipurin mielestä kuvauskelpoinen. Mutta maku taas miellytti syöjiään. Eikä aikaakaan, kun sekin oli loppu.

Tänään kävimme noin parin tunnin verran metsässä Kaverin ja hänen Miesystävänsä keralla. Seurassa aika meni nopeasti ja karhuja ei tavattu. Paikka ei ollut tälläkertaa ihan paras mahdollinen, mutta verryttelin nyt näin aluksi vanhoja taitojani. Muutaman litran verran päätyi pakastimeen siis näitä herkkuja. Eikä ollut paljoa roskaa, kun tuota kantta katselee. Kun on omin käsin poimittu! Huomenaamulla aion aamukahvin jälkeen käydä tuossa lähimetsässä kurkkaamassa, onko siellä mitään. Vielä on mustikkapiirakka leipomatta. Jos vanhat leipomismerkit pitävät paikkansa, eikä kahta ilman kolmatta, niin luulen, ettei sekään ole kuvauksellinen, joten saatte nyt tyytyä katselemaan vain näitä siistimispuuhia... ;)

Voi näitä kesänherkkuja! :P  - Nautitaan nyt, kun on näiden aika. Ja nyt saunaan!