Pikaisesti valmista

Innostun uusista jutuista ja olen kiinnostunut opettelemaan uusia taitoja ja hoidan tehtäviäni useimmiten melko rivakasti. Pidän nopeasti valmistuvista ruuista ja myös käsitöistä, kuten toiseksi viimeisestä päivityksestäni huomasitte. Tosin toisinaan teen myös todella lehmänhermoja vaativiakin juttuja ja olen yleensä kärsivällinen ja sinnikäs, myös ihmissuhteissani.

En kuitenkaan kaikilta osin pidä nykyisestä tehokkuus ja nopeus -ajattelusta. Liian kiireinen arki ja elämä aiheuttavat toisinaan ahdistusta. Oma luonteeni ja persoonani kun tarvitsee aika-ajoin tietoista hidastamista ja rauhoittumista, jotta energiaa riittäisi kaikille niille osa-alueille ja ihmisille, mitkä koen tärkeiksi elämässäni. Enkä tosiaan aina halua hötkyillä, vaan katsoa rauhassa, miten asiat järjestyvät eteenpäin. Kyllä ne toisinaan järjestyvätkin.

Sitähän se kait kuitenkin on, tasapainon hakemista. Ja molempia osa-alueita lie tarvitaan. Joskus pikaisia, ex tempore -juttuja, toisinaan kärsivällisyyttä kysyviä ja pitkän kaavan puuhia. Tänään kuitenkin pari kuvaa pikaisesti ja nopeasti valmistuvista jutuista.

Tänään oli pikaruoka-päivä. Mutta ei sentään, en käynyt missään pikaruokaravintolassa. Ihan kotoisissa ympyröissäkin nopeasti ja vaivattomasti syntyy sen mukaan Mitä-jääkaapissa-sattuu-olemaan -mättöä, miksi tätä tänään valmistamaani lounasta voisi kait kutsua. Hieno nimi olisi varmaan Pasta Jotain. Hyvin siihen sain kuitenkin upotettua varastoistani ja jääkaapistani löytyviä aineksia.

Eli lounaspastani valmistui kutakuinkin seuraavista:

• Pieni annos paistettua jauhelihaa ja sipulia (lauantaina ostin ison köntin jauhelihaa, mistä puolet käytin jättilihapulliin ja tuo toisen puolen paistoin jauheliha-sipulipohjaksi muille kokkailuvirityksille).
• Pieni määrä päiväyksiä hipovaa pepperonimakkaraa (tämä tarjouksesta ostettu pakkaus oli jäänyt avaamattomana jääkaappiin, kun ihottuma-oireiluissa olen sen sisältämien vahvojen mausteiden vuoksi sitä kartellut).
• Yksi iso tuore, kotimainen tomaatti pilkottuna.
• Pieni purkki tomaattipyrettä.
• Loraus ruokakermaa.
• Joitakin pyöräytyksiä jauhettua mustapippuria.
• Noin teelusikallinen sokeria.

Ylläolevassa järjestyksessä nakkelin nuo raaka-aineet kattilan pohjalle ja kiehauttelin kokoon.  Lisänä toisessa kattilassa tuorepastaa, joka kypsyy vain muutamassa minuutissa.  Tokihan kuvausrekvisiitaksi pitää tuoreen basilikan puutteessa keksiä vihreää, tälläkertaa Pehtoorin salaattia.

- Nopeaa, maistuvaa ja nälkäkin lähti!

Kävin eilen Taito- ja käsityöpäivässä. Oli mukava rauhassa kierrellä ja katsella, sekä haistella paikallista tunnelmaa.  Tällä kertaa ihan itsekseen, koska olin yksin liikenteessä. Luovuus suorastaan  kohisi suonissani, kun kaikenlaisia ideoita virtasi, tullen ja mennen.

Pyörähdin siellä päivän aikana muutamassa työpajassa kokeilemassa nopeasti valmistuvia kädentaitojen juttuja. Otin nopeasti niistä jutuista yhteiskuvan keittiön pöytään vaihtamani  liinan päällä. Eli alla olevassa kuvassa on suodatinpusseista tehty neilikka, tuunattu tuohisormus, sekä origami-työnä tehty paperiperhonen.

- Päivän aikana sain räntää ja rakeita niskaani, mutta silti keväisiä fiiliksiä huokuu ylleni näistä kokeilemistani. Olkoon kevät Teidänkin kanssanne!

ps. Nyt tiedän, miksi Italian väri on rosso, punainen, sillä tokihan hätäpäissäni sain muutaman pikkupisaran tomaattipohjaista kastiketta roiskittua juuri muutama päivä sitten vaihtamalleni keväiselle liinalle. - Pah! Toivottavasti lähtee pesussa puhtaaksi... :/

Sormus (ja sen uskomattomat seikkailut)

Tätä päivitystä olen haudutellut jo nelisen kuukautta. Ajattelin siis nyt viimeinkin kertoa tarinaa sormuksesta, sillä tämä sormus todellakin ansaitsee tarinansa. Niin uskomattomat ovat sen seikkailut. Kun se vielä viimeisimmän seikkailunsa jälkeen päätyi takaisin luokseni, en voi muuta kuin mykistyä asian äärellä. Sitten vähän myöhemmin tuli myös vahva tunne siitä, että haluan kirjoittaa tarinan sormuksesta ja sen seikkailuista. Nyt aika on kypsä, toivottavasti sen mukana välittyy tunne, sillä sitä se vahvasti välittää.

Ylläolevan kuvan sormus on helmikuussa 1992 edesmenneen Isäni kihlasormus. Isä kuoli sairaalassa, joten se on poistettu hänen sormestaan, tai jos se nyt ylipäätään hänellä viimeisellä sairaalareissullaan oli mukanaan. En siis muista tätä yksityiskohtaa. Mutta kuitenkaan emme haudanneet sormusta Isän arkun mukana.  Ensin sormus oli Isäni kuoleman jälkeen joitakin vuosia Äitini hallussa, päätyen minulle. Muistaakseni (harakka) kysyin Äidiltäni saisinko sen käyttööni . Sormushan on melko painava ja aika iso, tai laajahko ympärysmitaltaan (lue: liian iso peukalooni), sillä sitä oli kertaalleen Isän sairastaessa laajennettukin, että hän pystyi sitä käyttämään. Äiti syystä tai toisesta suostui antamaan sormuksen käyttööni.

Halusin sitä alkuun luonnollisesti pitää, ja sujautin sen vasemman käden peukalooni, koska se oli muodikasta silloin yli 10 vuotta sitten. En tiedä, onko tällaisella tavalla käyttää sormusta jonkinlaisia piilomerkityksiä, mutta itselläni ei ollut tarkoitus sillä mitään viestittää. Muutamalla tuttavallani oli samalla tavalla peukalosormuksia, mutta yleensä sormukset olivat vartavasten ostettu tätä tarkoitusta varten.

Tuon vasemmassa peukalossa pitämäni lisäksi käytin silloin päivittäin myös Tädiltäni (= Isäni siskolta) rippilahjaksi saamaani, tietääkseni Maarit-korusarjan, keltakultaista sormusta vasemmassa keskisormessani, sekä oikeassa keskisormessa itselleni valmistujaislahjaksi lahjakortilla ostamaani edukasta keltakultasormusta, missä on ihan mitätön ja pienenpieni timantti.  Kuten mainitsin, käytin näitä oikeastaan päivittäin. Eli kotona ollessani en oikeastaan  käytä rannekelloa tai koruja, poistan ne yleensä heti kotiin tultuani, mutta kun lähdin kotiovesta ulos, minulla oli "varustuksena" vähintään se rannekello ja silloin aiemmin myös nuo mainitut kolme sormusta. Niin Isä oli mukana arjessani, vasemmassa peukalossani.

Nyt tiedätte, miten sormus on päätynyt korurasiaani, mutta sen historiasta ja uskomattomista seikkailuista ette tiedä vielä mitään, joten nyt jatketaan. Netti on ollut suureksi avuksi selvitys- ja tutkimustyössäni ajalta ennen kuin se päätyi Isäni vasempaan nimettömään.

Jalometallisista tuotteistahan on löydettävissä paljonkin informaatiota leimoista, joiden avulla voi varmistua alkuperästä ja pitoisuuksista. Tässä sormuksessa on lyötynä täydellinen leimasarja, eli kaikkiaan viisi leimaa: 1. nimileima, 2. pitoisuusleima , 3. tarkastusleima, 4. paikkakuntaleima ,  5. vuosileima. Leimasarjan tarinaa avaan lisää, hetkinen vain.

Sormuksen nimileimassa  olevat valmistajan kirjaimet NW ovat nykyään Kultakeskus Oy:n hallussa. Sen juuret lähtevät siitä, kun vuonna 1897 Nestor Westerback on perustanut Helsinkiin kultasepänliikkeen, siksi NW. Saman suvun Eino Westerback Ky:llä on ollut nimileima NW käytössään vuosina  1925-1969.

Pitoisuusleima kertoo valmistuksessa käytetyn jalometallin ja sen suhteellisen määrän. Tässä sormuksessa pitoisuusleima on soikea 750, eli muoto leimassa ilmaisee sormuksen olevan kultaa, ja kullan määrä on 75 % sen painosta, eli karaatteina 18.

Sormuksen tarkastusleima on kruunu sydänpohjalla, eli toisinsanoen suomalainen tarkastusleima, mikä takaa pitoisuuden ja muiden lakisääteisten asioiden tarkistamisen ja valmistajan olevan rekisteröity.

Paikkakuntaleimahan kertoo valmistuspaikkakunnan Suomessa. Tässä sen kohdalla näyttää olevan vene, eli Helsinki, joten valmistajan nimileima ja paikkakunta näyttäisivät kertovan samaa ja pitävän yhtä. Kultakeskushan valmisti selvittelyjeni mukaan kultatuotteensa Helsingissä vuoteen 1975 asti.

Vuosileimaan on sormuksessa lyötynä O7, mikä kertoo valmistusvuoden ajoittuvan vuoteen 1967. (Tässä kohtaa pienenä sivujuonteena, kun selvittelin Isän sormuksen valmistusvuotta, tutkijan nälkäni kasvoi lisää, eli halusin samalla tarkistaa, minä vuonna Tätini antama rippilahjasormus on valmistettu. - Kappas, vuonna 1972... :)).

Nyt pääsemmekin sormuksen historiassa teknisistä spekseistä henkilöhistoriaosuuteen. Isästäni kerron, että hän oli aikanaan päätynyt vaiheikkaina poikamiesvuosinaan asumaan Helsingin maalaiskuntaan, eli nykyiseen Vantaan kaupunkiin. Äitini on taas "umpihämäläinen", eli kotoisin itäisestä Hämeestä. Kuitenkin näiden kahden tiet yhtyivät vuonna 1968 kesällä. Tuolloin Isäni oli aiemmin mainitun Tätini aviomiehen kanssa reissannut autoillen jossain pohjoisessa Lapissa ja he olivat olleet paluumatkalla kotiin. En tiedä siitä vaivasiko heitä reissuväsymys, mutta he olivat päätyneet Äitini kotiin tervehtimään Äitini veljeä, jonka tämän Tätini aviomies tunsi, mutta Isäni ei. Silloin minulle kerrotun mukaan Isäni oli ensimmäisen kerran tavannut Äitini hänen kotipihallaan.

Siitä minulla ei ole tietoa, mitä silloin oli keskusteltu, tai kuinka tarkkaan he olivat toisiaan katsoneet. Tapaamisen jälkeen Isäni oli kuitenkin lähestynyt Äitiäni kirjeen muodossa toivoen uutta tapaamista ja yhteydenpitoa. Sitten mitä ilmeisimmin asiat etenivät melko vauhdikkaasti, koska Äitini kutsumanimi ja vanhempieni kihlajaispäivä, 1.1.69, ovat käsin kaiverrettuna tämän tarinan sormukseen.

Tältä osin heidän on täytynyt hankkia sormus jo ennen ko. päivää. Minulle on kerrottu, että kihlat on ostettu aikanaan Helsingistä, mutta onko liikkeen nimi ollut silloin tuo Eino Westerback Ky, siitä minulla ei ole tietoa. Voihan se olla, että siellä on ollut vaikka jonkinlainen edellisvuotisten poisto- tai alennusmyynti käynnissä kultatuotteissa (koska ko.  yrityshän myös valmistajaleiman NW mukaan päätyi Kultakeskus Oy:lle vuonna 1969 eteenpäin vuoteen 1979). Tottahan silläkin - heh - voisi olla osansa tässä tarinassa, kenties jopa alkuunpanevana voimana!? (ps. Tämä on heitto!). 

No, mutta siis, vanhempieni kihlautuminen tapahtui virallisesti tuolloin vuodenvaihteessa ja naimisiin he menivät 5.7.1969. Jälleen pienenä sivujuonteena, mutta yhteensattumien vuoksi kerrottava tämäkin, eli minun konfirmaatiopäiväni oli sama päivämäärä 18 vuotta myöhemmin, jolloin sain sen toisen sormuksen Tädiltäni. Omasta mielestäni tämä pieni vivahde tekee sormuksen tarinasta myös ripauksen verran jotain suurempaa, kun päivämäärät ja henkilöhistoriat kietoutuvat metkasti toisiinsa...

Kihlasormusta muistelen Isäni pitäneen nimettömässään melko tunnollisesti. (Tosin tiedän, että Äitini on ainakin pariin otteeseen miettinyt avioeroa.) Isäni alkaessa sairastaa 80-luvun lopussa hän ei turvotuksen vuoksi voinut aina käyttää sormusta, joten hän oli pyytänyt kotipaikkakuntani kultaseppää suurentamaan sormustaan. Siitä syystä se on nykyään melko reilun kokoinen. Isäni kuoli helmikuussa 1992 ja sen jälkeen 25-vuotias sormus päätyi ja oli tallessa Äidilläni lipaston laatikossa, mistä sen sitten bongasin ja pyysin sitä käyttöön itselleni. Pyyntöni tarkkaa ajankohtaa en enää muista, mutta arvioisin, että noin vuosituhannen vaihteessa olen sen Äidiltäni saanut haltuuni. Enkä minä sitä mitään pienentänyt, pidin sitä sellaisenaan, liian isona ja väljänä, vasemmassa peukalossani arki- ja juhlakäytössä päivittäin.

Sormuksen historiaan liittyy myös Tukholman laivalta hankkimani kultaketju sitä varten. Sillä jossain vaiheessa keksin, että voisin käyttää sitä edelleen, kun vain laittaisin sen ketjuun, ettei se väljänä putoa sormestani ja häviä.  Ehkä siinä oli jo ollut ns. läheltäpiti-tilanteita. Ketju jäi kuitenkin aika pian pois käytöstä ja sormus jatkoi sinnitellen samassa käyttöpaikassa kuin ennen ketjua. 

Noin vuonna 2005 ihan alkukesällä tapasin tanssilavoilla käydessäni erään ihan kivan miehen, jonka kanssa tapailimme ja tanssimme sen kesän yhdessä. Juhannuksen aikaakin vietimme yhdessä, sen mitä silloiselta vuorotyöltäni ehdin ja ennätin. Juhannuksen aikaan olimme erään paikallisen ravintolan kesäterassilla hänen ja hyvän ystäväni kanssa. Jossain vaiheessa iltaa minun täytyi raahautua jonottamaan bajamajaan, mistä takaisin pöytäämme päin palatessa kuului kulkuterassin lautojen välistä 'kling'. Kauhukseni tajusin, että kilauksen aiheuttaja oli Isäni kihlasormus, mikä siis putosi sormestani ja kilahtaen päätyi sinne jonnekin terassilautojen alle. Ystäväni ja tuo mainittu tanssittajani olivat odotelleet minua takaisin pöytään, mutta kun minua ei kuulunut, he olivat lähteneet katsomaan, mihin olin jäänyt vessareissullani. Enhän minä hätäännykseltäni ja epätoivoltani ajan kulua tajunnut, kun sananmukaisesti itkin sormusta, tai sen päätymistä lautojen alle.

Tanssittajani oli herrasmies. Hän Ystäväni kanssa lohdutti minua minkä pystyi ja saattoi. Lupasi vielä hövelisti, että hän tulee seuraavana päivänä etsimään sormusta terassin lautojen alta, saatuaan ensin itkuni seasta haarukoitua summittaiset katoamispaikan koordinaatit. Tuo ravintola terasseineen ja sormuksen katoamispaikka olivat loivassa rinteessä, joten sinne alle pääsi kiertoteitse, vaikkakin varvikkoa oli ympärillä.

- Ihmeitä todella tapahtuu! Sillä seuraavana päivänä ollessani työvuorossa hän laittoi minulle tekstiviestin, missä hän kertoi löytäneensä sormuksen, missä kaiverruksena Äitini etunimi ja vanhempieni kihlajaispäivä. Olin löytymisen tiimoilta ikionnellinen ja vuolaasti kiittelin tanssittajaani. Meidän romanssimme jäi kuitenkin kesäromanssiksi, vaikka edelleen joskus tansseissa tapasimme, mutta kavereina. Silti olen edelleen hänelle kiitollinen yhteisestä ajastamme, enkä vähiten siitä, että sain sormuksen takaisin haltuuni.

Tuon tapauksen jälkeen hetkeksi paransin tapojani ja käytin sitä taas hetken kaulaketjussani. Vaan kovin pian se ihminen lipsuu. Eli minäkin jatkoin taas sormuksen pitämistä peukalossani. Jollain tapaa totuin siihen, että siinä se väljänä heilui, muistona Isästäni ja hänen olemassaolostaan. Tunnesiteeni siihen ainakin vahvistui ja sormuksesta tuli ns. tavaramerkkini. Ainakin se kulki aina mukanani ollessani kodin seinien ulkopuolella. Sisällä kotona en edelleenkään sitä käyttänyt.

Seuraava sormuksen seikkailu ajoittuu jo tälle vuosikymmenelle. Tälläkertaa olimme nykyisen Miehekkeeni kanssa käymässä hänen Äidillään kesällä 2014. Terassin, tai oikeastaan parvekkeen lattialaudat koituivat jälleen sormuksen kohtaloksi. Jotain parvekkeella puuhatessani kuului jälleen kohtalokas 'kling' sormuksen pudotessa lattialautojen raosta ns. tukilaudan päälle. Sain sen paikallistettua helposti, mutta mitenkään en saanut sormiani pujotettua lankkujen välistä napatakseni sitä talteen. Miehekkeen ja Anoppikokelaan kanssa asiaa pohtiessamme keksimme tikun ja pesulahenkarin yhdistelmän, joiden  avulla Mieheke ja minä hetken askarreltuamme saimme kuin saimmekin sormuksen ujuteltua henkarista taivutettuun koukkuun ja näin nostimme sen lautojen raosta ylös. Olihan sekin iloista, mutta ei ensimmäisen tapauksen ilon ja onnen veroista. Kakkostapahtumasta huolimatta käytin sormusta edelleen 'edustustehtävissä', eli aina ollessani kodin ulkopuolella.

Mutta kuten sanonta kuuluu "Ei kahta ilman kolmatta", niin pääsemme sormuksen seikkailuissa viimeisimpään. Jäin työttömäksi saman vuoden syyskuussa 2014, jolloin lisääntyi aika, jolloin usein lähdin kotiovestani ulos ilman sormuksia, esim. ulkoilemaan ja lenkille. Eli en käyttänyt sormuksiani enää edes päivittäin. En siis osaa tarkalleen sanoa milloin sormus oikeastaan katosi, mutta selvästi muistan, kun tajusin sen puuttumisen ollessamme jo aiemmin mainitun Ystäväni ja hänen nuoremman Tyttärensä kanssa kauneimmissa joululauluissa. Siinä laulaessani (en muista mitä joululaulua) yhtäkkiä vain salamanvälähdyksenä tajusin, että peukalosormusta ei ole sormessani. - Voi ei! Missä se on?

Kuten voitte arvata, että siitä käynnistyi melkoinen mylläkkä. Kotona käänsin käytössäni olleet hanskat, takintaskut sekä käsilaukun ympäri. - Ei löydy sormusta, ei. Seuraavana päivänä soitin seurakunnalle ja kyselin oliko joululaulukappelista löytynyt sormusta. - Ei ollut löytynyt, ei. Sinne soittamisen lisäksi kuljin kysellen kaikissa sen viikon aikana käymissäni liikkeissä ja yrityksissä, onko löytötavaroissa tullut vastaan sormusta. - Ei ollut, ei. Kävin poliisilaitoksen löytötavaroissa kyselemässä olisiko sormus päätynyt sinne. - Ei ollut päätynyt sinnekään.  Annoin kuitenkin varmuuden vuoksi sormuksen tuntomerkit ja yhteystietoni ystävälliselle virkailijalle. Kävin myös paikallisessa kauppakeskuksessa sijaitsevassa löytötavarapisteessä kyselemässä, olisiko joku toimittanut sinne sormusta. Ei ollut toimittanut, ei.

Olin aavistuksen jo epätoivoinen ja silloin illalla nukkumaan mennessäni vuodatin tätä asiaa korkeammille korville ja silmille pyytäen jotain merkkiä, mistä voisin sormusta vielä etsiä. Sitten nukahdin, kunnes keskellä yötä havahduin ja minulle tuli tunne, että sormus on jossain tallessa. Se tieto rauhoitti mieltäni ja nukuinkin loppuyön melko hyvin. Aamulla muistin heräämiseni ja tunteeni, mikä asiaa ajateltuani jostain syystä vahvistui, että sormus on tallessa, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä mistä sen voisin löytää takaisin. Talvi jatkui melko leutona, eikä luntakaan viime vuonna ollut ihan älyttömästi. Sen talven ja kevään mittaan kauppakeskuksen löytötavarapisteessä työskentelevä mies tuli tutummaksi, koska jatkoin siellä käyntejäni säännöllisen epäsäännöllisesti kysellen olisiko joku ihana löytäjä toimittanut sormusta sinne. Aina hän joutui antamaan kieltävän vastauksen. Niin minä pikkuhiljaa aloin sopeutua ajatukseen, että sormus on ja pysyy hukassa. Toki välillä sitä mietin, että missä se mahtaa olla, tallessako tosiaan, vaiko näinköhän löytäjä on sen myynyt rahanpuutteessaan eteenpäin. Äidilleni en tietenkään uskaltanut puhua tästä tapauksesta ollenkaan. En tiedä, ihmettelikö hän missään vaiheessa, miksi en käytä sormuksia.

Sillä niitä keltakultaista kahta jäljelle jäänyttä en halunnut juuri käyttää, kun se tärkein kolmen koplasta puuttui. Viime syksyllä olin Äitini luona Lahdessa ja kävin kirpparikierroksella, jolloin löysin edullisia (noin euron - pari maksavia) hopeanvärisiä rihkamasormuksia kolme kappaletta niiden korvikkeeksi. Nämä olivatkin tosi aktiivisessa käytössä noin pari kuukautta.

Kunnes jälleen tapahtui ihme! - Uskomatonta, mutta totta!

Sillä olin loppiaisen aaton iltana, 5. tammikuuta kuluvaa vuotta, lähdössä lenkkeillen vastaan Miehekettäni. Tajusin, että nyt tarvitaan paksumpia hanskoja tai tumppuja, koska pakkanen oli päivästä kiristynyt selvästi ja tuntuvasti. Minulla on eteisen naulakon päällä yläkaappi pariovilla. Siellä säilytän paria kannellista laatikkoa, joissa on kylmän kauden pipoja, hanskoja, huiveja. Kiipesin kaapille jakkaran kanssa ja penkoessani hanskalaatikosta jotain paksumpaa,  kuului maaginen 'KLING'. Hetken mietin, mistä ääni tuli, kunnes tajusin. Jostain käsineestä tai hansikkaasta tai tumpusta se vierähti laatikon pohjalle, killittäen ja kimallellen siinä, ihan silmieni edessä, yli vuoden kadoksissa ollut Isäni kihlasormus!

Voin sanoa, että tunsin pitkästä aikaa melkoista iloa ja aitoa riemua. Tunsin mielessäni myös kiitosta sille mainitulle korkeammalle, joka kertoi sormuksen olevan tallessa. Pikkuhetken itsekseni fiilisteltyäni soitin samantien Kummityttöni äidille kertoakseni tämän suuren uutisen. Soitin myös aiemmin mainitulle Ystävälleni, että sormus on nyt viimein löytynyt. Sekä tietenkin kerroin asiasta myös Miehekkeelle, kun sitten hetkeä myöhemmin olimme yhdessä lenkillä kirpeässä pakkassäässä. 

Eli hyvässä tallessahan se oli, todellakin, yli vuoden päivät. Löytymisensä jälkeen laitoin kaikki kolme sormusta samaan pieneen korurasiaan, enkä niitä ole sen koommin käyttänyt... - Haluan, että sormus on tallessa vielä ensi vuonna, sen täyttäessä 50 vuotta!

(EDIT 25.4. n. klo 11:13, innostuksen vallassa tuotetun tekstin kirjoitusvirheet korjattu / Liekki)

Puolentoista kuukauden puhdetöitä

Pieni päivitys, että kyllä täällä ollaan olemassa. Olen yrittänyt saada atopiaani aisoihin ja tehnyt pääosin sellaista, mikä huvittaa ja mikä tekee minut iloiseksi. Hyvin paljon iloitsenkin toisten ilahduttamisesta ja käsillä tekemisestä. Näin ollen tämänkaltaiseen pieneen päivitykseen sopii mitä mainioimmin pienet puhdetyöt. Eli tässä on kuvakattaus, siitä, minkälaisia olen nyt puolentoista kuukauden aikana saanut aikaan. - Nauttikaa! 

Niille-Tärkeimmille-Virpojille ajateltuja flow-virkattuja munia jämälangoista,
mutta niin vain oksat ja munat päätyivätkin ihan toisaalle...
(Uskoakseni hyviin koteihin, kuitenkin.)

Villa-alpakka-silkki langasta
neulotut rannekkeet Ystävälle.

Juhlailtapäiväksi virkattu kukkaro ihan itselleni.

Kukkaron kehys noin 11 cm. Ohje omasta päästä.

Pienet tossut Pikku-Prinsessan jalkaan.
(Toivottavasti lämmittävät pikkuvarpaita.)

Perhonen lentää liihottaa,
"Anoppikokelaalle" onnea toivottaa.