Pysähtyminen - miten haasteellinen liike.
Todellakin, sillä nyt puhun itsestäni. Olen eteenpäinmenevä
ja -pyrkivä ihminen. Nuorempana usein olin jo aktiivisena toimimassa, kun muut
vasta miettivät toiminnan aloittamista. Reipas ja oma-aloitteinen lukee
joissain nuoruuden aikaisissa työtodistuksissanikin. Varmaan ihan totta!
Nuorempana myös toisinaan sössin asiat sillä, että olin niin
sanotusti niitä sorkkimassa, enkä malttanut antaa asioiden järjestyä tai
tekeytyä omalla painollaan. Vimmatusti etsin ratkaisuja asioihin ja ongelmiin.
Odottaminen oli yhtä tuskaa. Keskeneräisyyttä oli (ja on välillä edelleenkin) toisinaan
vaikea sietää. Kuulostaa hassulta, mutta tähän tulokseen olen tullut. Nyt kun
ikää on tullut lisää, alan pikkuhiljaa oppia, että asioilla on taipumus
järjestyä. En silti sano, että olisin tässä aiheessa täysin oppinut. Aina on
varaa parantaa! Kärsivällisyys ja pysähtyminen ovat nimittäin olleet minulle
niitä kasvun paikkoja elämässäni.
Kärsivällisyyttäni on nyt viime aikoina koeteltu. Sillä
tuskin maltan odottaa, että saan ihoni takaisin sellaiseen kuntoon, kuin se oli
vajaa puoli vuotta sitten, ennen "räjähtämistään". En nimittäin
koskaan muista tässä kohtaa, miten nopeasti ihon saa huonoon kuntoon ja miten
kauan siitä kestää toipua edes suurinpiirtein ihmistä muistuttavaksi otukseksi.
Kun atopiani helmikuun vaihteessa ihmeellisesti syystä tai toisesta (pieni
epäilys on...) paheni ihottumaksi alkaen pienistä ihoalueista, ja muuttui
maaliskuulle tultaessa vielä huonommaksi
jo lähes koko vartaloa käsittäväksi, en siltikään vielä täysin uskonut. Sillä
yritin korjata tilannetta ensin uusimillani reseptivoiteilla (siis sekä hoito-
että perusvoiteesta) ja allergialääkkeellä. Näistä noin neljästä sinnikkäästä ihonhoitoviikosta
huolimatta tilanne ei olennaisesti parantunut. Huhtikuulle tultaessa tuntui
tilanne jopa muuttuvan aina vain hullummaksi (luullakseni katupölystä johtuen)
ja ihottumaa oli jo paikoissa, missä sitä ei ollut koskaan ennen ilmentynyt,
kuten jalkapohjissani! Vasta sitten lopulta taivuin ja pääsin sinnikkäällä
yrittämisellä akuuttiajalla terveyskeskukseemme. Siellä lääkäri suostui ensin
emmittyään kirjoittamaan minulle pyytämäni kortisonikuurin (siis lääketabletteina)
noin kuukaudeksi ja lisäksi pyytämättä myös lähetteen erikoislääkärille. Nyt
olen kohta syönyt kuurin loppuun. Aluksi vaikuttikin siltä, että se auttaa ja
on varmasti auttanutkin. Mutta nyt tajuan, etten vieläkään ole täysin kunnossa.
Voin sanoa, että nyt jo hiukan harmittaa ja pelottaa kuinka kauan tähän
toipumiseen vielä menee aikaa...
Terveysasioissa on nyt pinnalla myös hampaani. Eli se
joulukuisessa päivityksessä kertomani väliaikainen hammas on nyt viime viikolla
torstaina poistettu suusta. Vihdoinkin, sillä jo pitkään oli tunne, että en
enää jaksa sen kanssa, kun hammas tuntui ei-omalle ja ien kutistui, eikä hammas
kiinnikkeineen elänyt sen myötä. Eli toisinsanoen hampaantekeleen ja ikenen
välissä oli isohkot välit kautta raot. Sinne sitten tietenkin kertyi kokoajan kaikkea
ruuantähdettä ja puhdistaminen oli haasteellista. Lisäksi minusta tuntui, että
puheeni sössöttää. Väliaikaisen hampaan poiston ohessa ien leikattiin jälleen
auki ja sinne on nyt sitten istutettu implanttiruuvi. Ensin suu auki ollessani
ja hammaslääkärin sitä tarkistaessa näytti vielä epävarmalle, onko istutettua luuta
alkanut kasvaa riittävästi implantin istutusta varten. Yritin pysyä
rauhallisena, mutta myönnän, että olihan se perin ikävää puudutusaineissaan kuunnella
hammaslääkärin ääneen miettimistä onnistuuko istutus, vaiko onko otettava
käyttöön toinen vaihtoehto. No, ruuvi saatiin kuin saatiinkin lopulta laitettua.
Leikkaushaava ommeltiin neljällä tikillä umpeen. Koko toimenpiteessä aikaa meni
noin tunti. Nyt tänään vaikuttaa siltä, että leikkauksen jälkeen toipumista on
tapahtunut, toki. Turvotus on laskenut, ikenen väri on aika hyvä, mutta on se
vähän arka edelleen. Tikit ovat nyt alkaneet tuntua ja nipistellä. Huomenna sitten aamutuimaan jatketaan. Katsotaan,
miten eteenpäin ja kauan siinä menee, että voi hymyillä vapaasti. - Jännittää!
Näiden lisäksi työnhaku koettelee myös pitkää pinnaa ja
kärsivällisyyttäni. Todella! Kun on johonkin hakenut ja asiat eivät ole vielä
päätöksessä, niin kyllä siinä vaan ehtii monenlaista ajatusta sekä tunnetta tulla
ja mennä omassa päänupissa. Voi olla suurta toiveikkuutta ja ehkä sitten taas
pettyy. Kunnes taas saa uudesta hausta kiinni, virittäen uuden toivon viittaa
ylleen. Voi kokea iloa, että sainpas hakemuksen puristettua. Sitten taas
odottaa, että tuleeko ehkä kutsua haastatteluun, vaiko sittenkin kuulee
työnantajasta vasta siinä kohtaa, kun kiitetään mielenkiinnosta. Aina ei kuulu
sitäkään, mikä on edelleen mielestäni aivan käsittämätöntä. Vaikka tiedän, että
hakijoita on paljon ja että se vaatii työnantajalta ison ponnistuksen, että
haku klousataan, niin olen vakaasti sitä mieltä, että kaikkien kannalta näin
vain tulisi tehdä. Viimeisin selkeästi klousattu haku kertoi, että hakijoita
oli reilusti yli 300! Siinä kohtaa vähän iski taas epätoivo, ettei tästä työnhaustani
kertaisesti tule yhtäääääään mitäääään.
Siksi en osaa sanoa, mistä taas tuli voima hakea yhtä työpaikkaa.
Sen haun valmistumista olen nyt tässä odotellut. Työnantajasta on kuulunut
vähän, mutta ei kuitenkaan niin, että selkeästi vielä tietäisin, miten tässä oikein
kävi. Sen lisäksi on yksi toinen mahdollinen työnantaja, missä on voimassa
soittopyyntö ko. paikan esimiehelle joka sitten kertoo ja kautta tai
haastattelee lisää. Mutta kesken on kesken, eli mitään ei näistä vielä tiedä
sanoa. Ja jotta vielä olisi asiat enemmän odottavassa tilassa, niin tietenkin
on vielä muutama muukin haku, mihin olen osallistunut. Asiat siis elävät, ja
toivoakseni muuttuvat!
Tämä odottaminen on siis itselleni luonnetta ja asennetta
kysyvää tällä hetkellä. Kärsivällisyyttä opettelen siis kokoajan. Pysähtyminen
ottaa myös koville, vaikka tiedän, että se olisi äärimmäisen tärkeää. Näin
keväällä ja kesällä on hyvä pysähtyä ja ihmetellä vaikka luonnossa tapahtuvia
ja ilmeneviä asioita. On ihanan vihreää, on nousevia uusia kukkia, on
linnunlaulua ja valoisia iltoja, ihan vain näin jotain mainitakseni. Voi kun
aina muistaisin ja tiedostaisin, että elämä on läsnä kokoajan ja juuri nyt. Ettei
sitten tarvitse syyskuussa ihmetellä, että mikä kesä, missäs se meni...
Kun ajatukset ja vauhti uhkaavat viedä kovaa, niin tehdäänpä
nyt niin, että istutaan alas ja hengitellään syvään. Ihaillaan hetken kauneutta
ja muistetaan sen ainutkertaisuus. Se hetki ei toistu samanlaisena toista
kertaa, vaan elämä muuttuu ja menee eteenpäin kaikenaikaa, niin se vaan on. Pysähtyessä
onkin hyvä mahdollisuus tarkistaa suunta ja varmistua siitä, että se suunta on
oikea. Juuri sen hetken onnellisuus ja tyytyväisyys on mitä parhainta terapiaa.
Jossain pienessä hetkessä voi luoda muistoja ja muistikuvia, joihin voi myös
palata, kun tulevaisuus alkaa pelottaa tai olo tuntuu epävarmalta tai
-mukavalta. Asioilla on taipumus järjestyä (kun malttaa odottaa). Tätä "mantraa"
yritän nyt hokea itselleni ja luottaa siihen.
